Road tripille valmistautumista

Marraskuussa olemme aikeissa pitää vähän lomaa, jihuu! Tai no, minähän olen ollut lomalla ikäänkuin koko ajan ja olenkin taas nauranut, että joudun tässä jälleen oikein lomaluuppiin, lomaa loman sisässä. :-)

Tarkoituksenamme on toteuttaa yksi pieni unelma, periamerikkalainen road trip. Tällä hetkellä matkasuunnitelmamme sisältää rapiat 3000 mailia eli yli 4800 kilometriä! Ja meidät tuntien, seikkailumieli ja uteliaisuus saavat meidät ajamaan vielä aina yhden pienen mutkan lisää. Tuleva matka onkin vaatinut pieniä ennakkovalmisteluja ja niistä kerron teille tällä kertaa.

Bryce Canyon. Tällaistakin pitäisi matkan varrella näkyä. Kuva otettu sivustolta www.lonelyplanet.com.

Matkareitin suunnittelu

Road tripeille olennaista on tietenkin matkareitin suunnittelu etukäteen, ainakin pääpiirteittäin. Monissa paikoissa täällä turistikausi päättyy lokakuun lopussa ja tämä olikin yksi syy, miksi ajoitimme oman road tripimme marraskuulle. Tästä huolimatta joihinkin nähtävyyksiin on syytä varata paikkansa tai lippunsa jo hyvissä ajoin etukäteen. Niinpä matkasuunnitelmassa on hyvä olla joitakin lukittuja päivämääriä ja matkaetappeja, josko vaikka väliin hiukan löysää, suunnittelematonta osuutta jääkin. Meidän on ollut helppo fiksata matka-aikataulua tyyliin yksi päivä sinne, toinen tänne, sillä olemme jo ns. kohteiden äärellä eli emme ole sidoksissa esim. lentomatkoihin vaikkapa Suomesta.  

Tässä reittimme alkupätkää. Google Maps on ollut verraton apuväline matkareitin suunnitteluun.

Matkareitin suunnittelusta puheenollen minua on niin naurattanut, kun ukkokulta tuli päivänä jos toisenakin töistä kotiin ja aina oli kuullut kollegoiltaan tai pomoltaan uusia, mitä mielenkiintoisempia matkakohteita road trip -reittimme varrelta tai vähän sieltä suunnalta. Pari näistä vinkeistä päätyikin vielä viime metreillä meidän lopulliseen reittisuunnitelmaan, joka kerta tietenkin hiukan mailimäärää kasvattaen. Yhtenä iltana minä sitten jo sanoin ukkokullalle, että nyt sinun pitää laittaa suu tukkoon ja korvat lukkoon siellä töissä, ainakin mitä meidän road tripiimme tulee. Tässähän räjähtää niin mailit kuin autokin käsiin tätä menoa! Istumalihaksista puhumattakaan! :-D

Auton huolto

Niin tosiaan, auto. Koska maileja mittariin on odotettavissa aika lailla runsaasti, oli meidän ajankohtaista huollattaa auto priimakuntoon ennen reissua. Öljynvaihto erityisesti on hyvä olla tuore tapaus, sillä nuo lukuisat mailit eivät tule olemaan autolle myöskään helppoja, ei pelkkää tasaisella köröttelyä. Luvassa on kuumia erämaapätkiä, sekä jyrkkiä nousuja ja laskuja vuoristojen yli.

Tässä minä istun autohuollon asiakkaiden odotustilassa ja kirjoittelen tätäkin postausta. Odotustila oli nimetty hienosti Customer Lounge. Tarjolla oli kahvia, keksejä ja wifi. Ei siis poikkea juurikaan suomalaisesta siskostaan. 

Bensakanisterin hankinta

Kuten jo mainitsin, road tripillemme osuu pitkiäkin erämaapätkiä. Takeita ei siis ole, että aina olisi bensa-asema juuri silloin ulottuvilla, kun alkaa auton bensavalo hälyyttämään menoveden vähyyttä. Niinpä olemme hankkineet myös ylimääräisen bensakanisterin, ettei jäätäisi tien päälle, keskelle ei mitään.

Verkkokauppa Amazonista saa kätevästi tällaisiakin. Kanisterin kahdessa eri kyljessä oli isot varoitukset, että bensaa ja tulta ei pidä sotkea keskenään. Aijaa, ihanko totta? ;-) Eli taas amerikkalaista, kaikesta varoittamisen kulttuuria, ettei vain tule oikeustapausta.

Vesivarastojen täydentäminen

Jos kaipaa nestettä kulkupeli, niin myös sen matkustajat. Matkamme taittuu mm. Kaliforniassa sijaitsevan Kuolemanlaakson (Death Valley) halki. Kuolemanlaakso on koko Pohjois-Amerikan matalin, kuivin ja kuumin alue. Kesäkuukausina päivälämpötilat laaksossa voivat nousta lähelle + 50 Celsius-astetta, mutta näin marraskuussa ne jäävät "vain" 30 - 35 asteeseen. Tämä oli toinen painava syy, miksi ajoitimme reissumme kesäkuukausien ulkopuolelle. Luvassa on siis pientä hikoilua ja niinpä täydensimme juomavesivarastot autoon ennen starttia. Lisäksi hankimme mukaan pientä snackia purtavaksi. Ei nimittäin taida aavikkopätkillä olla aina Mäkkäriä tyrkyllä juuri silloin, kun masu sanoo: "Kur, kur." 

Riittää joksikin aikaa lipiteltävää.

Nämä kaikki etukäteissuunnittelut ja -järjestelyt ovatkin pitäneet minut suorastaan kiireisenä kuluvan viikon. Mutta oikein mukavaa touhuiluahan tämä on ollut.

Sorry, ei postauksia päiväkirjatyyliin

Jos nyt joku odottaa, että kirjoittaisin road tripiltämme postauksia tyyliin: päivä 1, päivä 2, jne., niin joudun tuottamaan pettymyksen. Sellaista en tule tekemään ihan jo ajankäytön vuoksi. Katselen ja ikuistan mieluummin niitä upeita maisemia kuin tuijotan kenties pitkiäkin aikoja tietokoneen ruutua. Toisekseen, kun tämä blogini ei ole ensisijaisesti matkailublogi. Jos ja kun joku on kiinnostunut omasta road tripista, niin internetin syövereistä löytyy takuulla hyviä blogipostauksia suunnittelun avuksi. No tietenkin jos jokin erityisesti askarruttaa, niin kysyä tietenkin saa. Yritän vastailla parhaani mukaan. 

Mutta hei, varmasti kuitenkin joitakin tunnelmapaloja reissun päältä jaan tänne teidänkin iloksi. Luvassa on ainakin porottavia hellepäiviä, mutta myös yöpakkasia! Hrrrr... Niin ja yksi SAUNA! Mitä muuta kaikkea mahtavaa tuohon 3000 mailiin mahtuukaan, se jää nähtäväksi. Iiks!

Sinä voit sanoa meille nyt "Trevlig resa!", niin minä sanon teille, että kiitos ja hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Blogisi tarina: Miten Ribs & Coke syntyi?

Blogeissa onkin jo jonkin aikaa kiertänyt haaste nimeltään Blogisi tarina. Minulle haaste räpsähti Kotirouvailua ja kulttuurishokkeja -blogin kirjoittajalta Hannael. Kiitos vaan.

Miten blogisi syntyi?

Pilke silmäkulmassani vastaan: "Yleisön painostuksesta." Kun muuttomme Piilaaksoon lähestyi ja lähestyi, sain yhä useammin kuulla toiveen, että alapas kirjoittamaan sieltä kaukaa meren takaa blogia, jotta tiedämme mitä sinulle kuuluu. Ajatus blogista kyti jo kesällä 2014, kun asuin ensimmäiset liki kuusi viikkoa silloisessa Kalifornian kodissamme, mutta postausten aloittaminen vielä jäi. Ensimmäinen postaus paukahti ilmoille marraskuussa 2014.

Nimeähän en tahtonut keksiä blogilleni millään ja pyysin siihen apua some-kavereiltani. Yksi ehdotus kolahti. Ukkokullan serkkutytön ilmoille heittämä: Ribs & Coke! Siihen vielä oma kainuulaisvahvistus Ripsiä ja kollaa päälle, ja se oli siinä! Se sopi mielestäni blogilleni hyvin, koska tiesin tulevani kirjoittamaan myös erilaisista makuelämyksistä. Ylipäätään kaikin aistein havainnoimistani ihmeellisyyksistä, joita Amerikan maalla kohtaisin. 

Kotirouvailuun on mahtunut paljon muutakin kuin vapaakelluntaa ja "kattoon syleksimistä". :-)

Kuinka blogisi on kehittynyt?

Heti aluksi sain bloggaajakonkareilta vihiä, että nykyään blogeissa on trendikästä julkaista mahdollisimman isoja kuvia. Vaikken niin trendien perässä juoksija olekaan, tuo oli hyvä vinkki, kiitos vaan Ulla! Itsehän nimittäin pidän paljon kuvien ottamisesta ja minulla onkin melkein aina kännykkäkamera ns. hollilla kuvien ottoa varten. Yksi ystäväni täällä nauroikin, että menimmepä minne menimmekin, niin Kaisa ottaa kuvan. :-)

Ei kai tässä blogissani juurikaan muuta kehitystä ole tapahtunut. Jämähtänyt mikä jämähtänyt. 

Mitkä ovat olleet merkittävimmät taitekohdat?

Kyllä ne hetket ovat jääneet omaan mieleeni erityisen mukavina, kun Ribs & Coke on päässyt pari kertaa mainintana mukaan Suomi-Amerikka yhdistyksen lehteen. Myös se, kun esimerkiksi 10 000 sivunäytön raja rikkoontui, antoi taas kivaa puhtia kirjoittamiseen. Että joku sitten tosiaankin lukee näitä minun löpinöitäni. :-) Lisäksi toki mukavaa palautetta, kommentteja ja esimerkiksi noiden amerikkalaisten kummajaisten oikaisuja on ollut aina kiva saada. Siinähän sitä oppii itsekin aina uutta.

Nuori tulokashan tämä blogini vielä on. Sellainen pikku kutina minulla on, että isoin taitekohta voi olla vasta edessä. Katsotaan, mitä tuleman pitää.

Halloween on jo ovella. Tässä erään putiikin kadulle asettelemaa Halloween-rekvisiittaa.

Jouduin nyt kirjoittamaan tämän haastepostauksen aika pikapikaa. Paitsi että olen tällä viikolla ahkeroinut useampia postauksia julki kuin yleensä, minut on pitänyt kiireisenä myös jokin muu. Ja siitä kuulette seuraavassa postauksessani aivan näillä näppäimillä. 

Vaikka kyseessä on haaste, en tällä kertaa haasta ketään eteenpäin. Haaste on osunut jo varmastikin useimpien kohdalle. Olisin kenties haastanut mukaan ne samat bloggaajat kuin viimeksikin, mutta eipä heistä tainnut kukaan innostua haasteeseen mukaan viimeksikään. :-D Ja mikäpä siinä, aina ei vain nappaa. Niinpä heitän pallon ilmaan kaikille halukkaille bloggareille: saa osallistua jos haluaa! Postauksen päätteeksi vielä säännöt haasteeseen mukaanlähtijöille. 

Nyt sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Säännöt:
1. Haaste on avoin kaikille bloggareille (teema voi olla mikä tahansa). Saat osallistua vasta saatuasi haasteen (ja niitähän voi toki myös pyytää, jos tiedät jonkun saaneen sen.) Ja minun luvalla tämän postauksen lukijat saavat myös osallistua haasteeseen.
2. Kirjoita ja julkaise oma tarinasi blogissasi: miten blogisi sai alkunsa, kuinka se on kehittynyt ajan saatossa ja mitkä ovat olleet merkittävimpiä taitekohtia.       
3. Haasta mukaan neljä blogia kirjoittamaan oma tarinansa. Mikäli joku kieltäytyy suoriltakäsin, voit haastaa jonkun toisen. 
4. Muista ilmaista tarinasi yhteydessä linkkeineen päivineen, miltä blogilta sait haasteesi ja kenet haastat mukaan.   
5. Mikäli olet Instagramissa, käy halutessasi lisäämässä jonkin kuvasi yhteyteen tagi #blogisitarina. Näin kaikki Instagramissa olevat bloggarit näkevät, kenen kaikkien blogeissa nuo tarinat ovat nähtävillä. #Blogisitarina -haasteen käynnisti: kototeko-blogi.

Posti tökkii, mutta Visa vinkuu vaivatta

Voihan elläimen käsi! Lainatakseni erästä jääliläistä rouvaa. Kyllä Piilaaksossa kotirouva otti taas kierroksia, kun kirje Suomesta postilaatikkoon putosi.

Ilmeisesti soutuveneellä ovat Atlantin yli postin toimittaneet, sillä kirjeen päiväyksestä oli kulunut taas viisi kokonaista viikkoa! Argh! Kirjeessä oli sangen tärkeää postia, Visa-korttini. Onni kuitenkin lienee se, että kortti ylipäätään tuli perille. Naapurimmehan ei koskaan saanut suomalaisen pankin lähettämää luottokorttiaan perille asti ja joutui tilaamaan uuden. Toisekseen onni oli, että kirjeessä oli kuitenkin "vain" ns. hätävarakorttini eli kakkosluottokorttini. En tiedä, kummanko maan postia tästä kuppaamisesta pitäisi nyt torua, Suomen vai USA:n, joten annan satikutia tässä nyt tasapuolisesti molemmille: Hyi, hyi ja vielä kerran hyi!

Sieltäkö se postipoika mereltä veneellään kurvaa?

USA:n parjatut pankkisysteemit

Kirjeessä sain tosiaan tuoreen Visa-korttini, jossa oli myös uusi lähimaksuominaisuus. Täällähän sellaisia pankkikorttien ominaisuuksia ei ole toki vielä nähtykään, hyvä kun sirukortteja alkaa näkymään. Paljon on USA:n pankkijärjestelmiä haukuttu niiden vanhanaikaisuudesta, mutta tänne muuttaessa on saanut vähän näkökulmaa tähänkin asiaan. 

Ensinnäkin puhutaan kansasta, jonka koko on liki 326 miljoonaa! Asiakkaita, tilejä, lainoja, luottoja ja kortteja siis riittää. Samoin eri pankkejakin on Yhdysvalloissa kymmeniä ja taas kymmeniä. Näiden lisäksi esimerkiksi luottokorttien myöntäjiä on paljon muitakin kuin vain pankit, otetaanpa vaikka lentoyhtiöt ja autoliikkeet yhtenä hyvänä esimerkkinä. Sitten on vielä se yksi muinaisjäänne eli shekkikäytännöt. Niinpä rahan liikutteluun täällä sotkeentuu huomattavasti useampi taho, kuin mihin vaikkapa Suomessa on totuttu. Olen saanut käsityksen, että pankki- ja maksukäytänteitä kyllä haluttaisiin uudistaa ja yhtenäistää, mutta ongelmana on, että kuka tai ketkä tahot nämä mittavat ja kalliit uudistukset maksavat ja missä suhteessa.

Nyt sain sen drive-thru-pankinkin ikuistettua. Drive-thru-kulttuurista kirjoitinkin jo tammikuussa oman postauksensa. Voit lukea sen halutessasi täältä. 

Visa vinkuu vaivatta

Uunituore suomalainen Visa-kortti muistutti minua myös toisesta asiasta. Kuluneen reilun vuoden aikana muistan näpytelleeni täällä Jenkkilässä suomalaisen Visa-korttini tunnusluvun maksusuorituksen yhteydessä yhden ainoan kerran! Kyllä, ainoastaan yhden kerran. Tämä tapahtui aika hiljattain, ollessamme San Simeonissa, jossa maksoin motellimajoituksemme. Siellä siis pystyi käyttämään kortin siruominaisuutta, wau! Korttiani olen kuitenkin käyttänyt jos nyt en aivan päivittäin, niin ainakin viikoittain. Silti vain kerran on tarvinnut tunnusluku laitteeseen naputella. Mikäli täällä maksun yhteydessä varmistusta pyydetään, läheskään aina ei siis edes pyydetä, niin se tapahtuu pääsääntöisesti aina allekirjoituksella. Vaivatonta vingutusta, mutta samalla toki turvattomampaa.

Niin, vain kumminko päin tuon nyt tulkitsisi? Suomalaisen lähimaksunkin mainostetaan olevan turvallisempi, sillä alle 25 euron ostoksissa tunnuslukua ei tarvita, jolloin luku ei voi joutua vääriin käsiin. Periaatteessahan täällä on hiukan sama käytäntö. Ainakin lähiruokakaupassamme ostoksien jäädessä alle 50 dollarin, pelkkä kortin vingutus riittää, eli allekirjoitusta, eikä tietenkään myöskään sitä tunnuslukua tarvita. 

Ulkosuomalainen kohtaa ongelman 

Täällä ei siis maksusuoritusten yhteydessä tunnusluvuilla paljon pelailla. Käytäntö, josta päästäänkin taas yhteen ulkosuomalaisen törmäämään hankaluuteen, tai ainakin täällä päin maapalloa asuvien ulkosuomalaisten kohtaamaan ongelmaan. Nimittäin, kun et viikkoihin, tai kuukausiin joudu luottokorttisi tunnuslukua käyttämään ja sitten palaatkin käymään Suomessa, on tunnusluku voinut helposti unohtua. Näin on käynyt meillekin. Ukkokulta unohti oman Suomi-korttinsa tunnusluvun jo ensimmäisen viiden kuukauden aikana ja joutuukin nykyään Suomessa piipahtaessaan käyttämään ainoastaan amerikkalaista korttiaan. Lisäongelmia Suomessa syntyy, jos maksun vastaanottaja hyväksyy vain sirukortteja, esimerkiksi VR:n junat ovat tällaisia, eikä amerikkalaisissa korteissa siruja meilläkään vielä ole. Itsellänikin oli muistivaikeuksia ensimmäisellä Suomi-visiitilläni palata taas tunnusluvun käyttöön, mutta onneksi luku muistin sopukoista vielä palautui.  

Ja sitten sitä vasta huomaa, että kun Suomessa tunnuslukua on tarvinnut liki päivittäin, joskus jopa useaan otteeseen päivässä, niin ei ole ollut vaarana sen unohtuminenkaan. Niinpä tunnuslukua ei välttämättä ole tullut laittaneeksi mihinkään helposti tarkistettavaan paikkaan itselleen ylös. Ja siinä sitä sitten käyttötauon jälkeen ollaan, tenkkapoon edessä. 

Keltainen väri virkistää muistia. Ja tunnuslukuhan on...

Tällaisia mietteitä tällä kertaa. Nyt sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!


PS. Tätä kirjoittaessani tajusin, ettei minulla ole hajuakaan, mikä tuon kakkosluottokorttini tunnusluku on! En ole käyttänyt korttiani yli vuoteen. O-ou... Joutunee tuijottelemaan tuollaista keltaista kukkaa muistinsa virkistämiseksi, mutta mikäpä se siinä, kaunis on. 

Kalifornian viinikulttuurista

Tiesitkö, että tänä päivänä Yhdysvaltain jokaisessa osavaltiossa tuotetaan viiniä? Kyllä, myös Alaskassa ja Havaijilla. Tosin joidenkin osavaltioiden viinejä voi kuulema kutsua viiniksi ainoastaan valmistusmenetelmänsä vuoksi. Ovat kuulema kauheata kuraa, kuten eräs viiniasiantuntija meille Napan viinilaaksossa kerran auliisti kertoi. 

Tässä postauksessa keskityn kuitenkin kertomaan viinikulttuurista Kaliforniassa ja kuinka se näkyy arkielämässä. Napan ja Sonoman viinilaaksojen tiloista ja viinitilamatkailusta minulla on ollut postaus valmisteilla jo pitkän aikaa, joten niistä sitten kenties tuonnempana.

Yksi Kalifornian lukuisista viinitiloista, Concannon.

Viinit kaupoissa 

Ahkera viiniharrastuneisuus näkyy täällä tietenkin myös (ruoka)kaupoissa, joissa on yleensä ottaen hyvä ja laaja valikoima viinejä. Julkaisen alla olevan kuvan blogissani nyt uudestaan. Ehkäpä tarkkasilmäisimmät huomasivat jo aikaisemmin, millä tavalla nämä paikalliset viinihyllyt eroavat Suomen Alkon vastaavista.

Huomaatko eron?

Kyllä, Kaliforniassa viinit on lajiteltu rypäleittäin, ei maittain kuten Suomessa. Tässä on taustalla tietenkin se, että valtaosa täällä myytävistä viineistä on luonnollisesti oman osavaltion tuotantoa. Toisaalta tapa kertoo myös siitä, että viiniä ostetaan täällä pitkälti rypäleen perusteella. Viinitilamatkailussa tai viininmaisteluissa ylipäätään onkin se hyvä puoli, että oppii löytämään helpommin ne rypälelajikkeet, joista itse tykkää. Niinpä viiniostoksilla kuvan mukainen viinien lajittelu helpottaa asiointia ja lopullista valintaa. Voit kokeilla samasta lempirypäleestäsi valmistettua, mutta eri tilan viiniä helpommin, kun pullot on lajiteltu niin kuin ne nyt ovat.

Toki täälläkin on saatavilla myös muiden maiden viinejä. Näistä mainittakoon esimerkiksi espanjalaiset, eteläafrikkalaiset ja uusiseelantilaiset viinit. Niille on usein oma hyllynsä kaupoissa, mutta kas, nekin on lajiteltu usein rypäleittäin, ei maittain. 

Tämä viinien lajittelutapa täällä onkin saanut minut pohtimaan Suomen Alkon tapaa lajitella viinit. Ehkä jopa kyseenalaistamaan suomalaisen tavan. Miksi ne Suomessa tosiaan ovat maittain? Toki Suomessa on ajoittain ollut esimerkiksi joidenkin viinimaiden boikotteja, mutta boikotointi varmaan onnistuu yksittäiseltä kuluttajalta, vaikkeivät pullot maittain kaupassa olisikaan. Tuskin kukaan vahingossa ostaa juuri vaikkapa ranskalaista viiniä, jos juuri sen maan viinejä haluaa välttää. Suomessa voisi siis samaan tapaan rohkaistua kokeilemaan uusia viinejä, itselle uusilta tuottajilta ja mailtakin, jos viinit olisivat rypälejärjestyksessä. 

Samoin, jos etsit tietyntyyppiselle ruoalle sopivaa viiniä, on viinisuositus usein kerrottu rypäleen tai esimerkiksi viinin täyteläisyyden mukaan, ei viinimaan mukaan. Eli tokkopa olet nähnyt ruokaohjeiden lopussa lukevan vaikkapa seuraavasti: "Currykanalle suositellaan chileläistä viiniä." Näin ollen ruoalle sopiva viini olisi helpommin löydettävissä, jos kaikki saman rypäleen viinit olisivat tarjolla samassa kohtaa hyllyä. Alko, vink, vink! :-)


Mutta sitten takaisin Kalifornian kamaralle.

Viinit ruokaravintoloissa

Myös useissa ruokaravintoloissa on todella laajat viinivalikoimat. Sekä lähialueen tuotantoa, että kaukaisempaa. Pari kertaa olen kokenut yllätyksen, kun aika kämäisen näköisestäkin ruokapaikasta on voinut löytyä todella kattava viinilista. Mikä ei tietenkään ole ollut ollenkaan huono asia. 

Viinikulttuurin ympärille on syntynyt omaa pikku sanastoakin. Ravintoloissa tarjoilijat voivat käyttää viineille rypälelajikkeiden nimien lyhenteitä. Esimerkiksi suositut Cabernet Sauvignon on pelkkä Cab ja Zinfandel pelkkä Zin. Niinpä jos tarjoilija kysäisee sinulta: "Do you wanna Cab?"  Hän ei tällä kertaa ehdota sinulle taksia ja ole heittämässä sinua pihalle, vaan suosittelisi Cabernetia. ;-)

Jossakin väitettiin, että Kalifornian suosituin rypäle olisi Chardonnay. Väite voi hyvinkin pitää paikkansa, en lähtisi sitä epäilemään. Mutta se, mikä itselleni on ollut yllätys, että täällä Kaliforniassa viljellään myös esimerkiksi italialaisina pidettyjä rypälelajikkeita kuten Sangiovese ja Malvasia Bianca. Jos siis pidät Sangiovese-rypäleestä, sinun ei välttämättä tarvitse valita juuri italialaista viiniä. Se voi olla myös kalifornialaista.

Kuvassa on umpikalifornialaisia viinejä, vaikkeivät Gioia ja Gewurztraminer kovin kalifornialaisille kuulostakaan. Gioia on italialaisesta Sangiovese-rypäleestä tehtyä roseeviiniä. Gewurztraminer on valkoviiniä. Mielenkiintoista tässä on se, että molemmat rypäleet Sangiovese ja Gewurztraminer ovat punaisia, mutta niistä valmistetaan näitä valko- ja roseeviinejä. Taikuutta! ;-)

Wine tastings eli viininmaistajaiset

Niin kauppojen kuin ravintoloidenkin hyvien viinivalikoimien lisäksi olen nähnyt täällä poikkeuksellisen paljon erilaisia Wine tasting-  eli viinien maisteluun erikoistuneita baareja. Usein niiden listoilta löytyy maistiaisia nimeltään flights. Olen itse suomentanut tämän päässäni aina viinilennoksi, mutta sanakirjan mukaan flight tarkoittaa myös parvea. Niinpä tuon voisi ehkä suomentaa myös parveksi viinejä, mutta käytän nyt ja jatkossa kuitenkin suomennosta viinilento. Onhan se paljon lennokkaampi. :-) 

Tilatessasi tällaisen viinilennon, saat kokeilla esimerkiksi yhden ja saman viinitilan erilaisia tuotteita, tai vaihtoehtoisesti esimerkiksi pelkkiä roseeviinejä tai kuohuviinejä eri tuottajilta. Hinnat näille maistiaisille riippuvat toki paikasta, mutta ovat yleensä 10 - 30 dollarin hujakoilla. Sillä saa useimmiten 3 - 5 lasia viiniä, mutta lasilliset eivät kuitenkaan ole ns. täysimittaisia kaatoja, vaan pienempiä. Pääsee niistä kuitenkin useamminkin kuin kerran suutansa kostuttamaan.

Viinilennot ovat suosittuja myös viinitiloilla. Tiloilla maistelu tapahtuu useimmiten tasting roomeissa eli erillisissä maisteluhuoneissa. Viinitiloilla maistelu kohdistuu tietenkin aina kyseisen tilan tuotteisiin, mutta yhden käytännön eron olen näiden maistelupaikkojen välillä huomannut. Viinitilojen maisteluhuoneissa viiniä nuuhkitaan ja makustellaan yleensä seisten, viinibaareissa istuen. Asiakkaiden oletettaneen siis viinitiloilla vaihtuvan nopeammin, viinibaareissa taas istuskelevan ajan kanssa. 

Tämä oli kyllä viinilentojen aatelia: kolmea eri viiniä kolmen käsintehdyn suklaakonvehdin kera. Ukkokulta ei suklaista innostunut, vaan nautin tässä kuvassa makuelämyksistä erään Suomi-vieraamme kanssa.

Mutta hei! Olen tässä nyt mainostanut, kuinka täällä on niin hyvät valikoimat makoisia viinejä lähes paikassa kuin paikassa. Loppuun kerron vielä hauskan tapauksen toisesta ääripäästä. Tapaus sattui kaiken huipuksi vieläpä juuri siellä kuuluisalla Napan viininviljelyalueella. 

Mitä saisi olla? 

Lähdimme eräänä viikonloppuna viinialueille (Wine Country), jonne olimme sopineet ystäväpariskunnan kanssa tärskyt. Pääsimme matkaan ukkokullan kanssa etuajassa, joten odottelimme toista pariskuntaa perillä aluksi hotellillamme. Hotelli mainosti kyltein aina kadulle asti ala-aulansa viinibaaria ja ajattelimme joutessamme testata sitä. Ajattelimme, että kun kerta viinialueella ollaan, niin varmasti myös hotellilta löytyy kiva valikoima hyviä viinejä. No, toisin kuitenkin kävi.

Kysyimme respasta viinibaarin tarkempaa sijaintia, joka osoittautui olevan respan kulman takana, hiukan piilossa. Viinibaarissa ei ollut asiakkaita, eikä kyllä omaa henkilökuntaakaan, vaan respan poika juoksi viinibaarin tiskin taakse ja aloitti kysymyksellä, millaista viiniä saisi olla. Punaista, vastasimme. Kysäisimme viinilistaa, mutta sitä ei ollut. Poika katsoi baaritiskin valikoimaa ja totesi, että heiltä löytyy näemmä kahta eri punaviiniä. Molemmat pullot olivat aukaistuja. Poika otti ensimmäisen ja nuuhkaisi pulloon. Irvisti ja sanoi, että meillä taitaakin olla vain yhtä punaviiniä. Otimme sitten sitä. :-D

Näihin tunnelmiin päätän tällä kertaa ja sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Piilaaksolaisella parkkipaikalla

Paria asiaa minä olen jaksanut täällä Piilaaksossa hämmästellä. Nimittäin yleisiä parkkipaikkoja sekä ihmisten parkkeerauskäyttäytymistä niillä. Näitä äimistelen teille tällä kertaa.

Parkkiruutustoppari

Ensinnäkin parkkipaikoilla ihmetystä ovat aiheuttaneet ns. parkkiruutustopparit. En tiedä mikä näiden virallinen nimi on, mutta alla oleva kuva kertokoon puolestaan.

Parkkiruutustoppareita 2 kpl.

Miksi ihmeessä pitää olla näitä stoppareita? Se nyt on joten kuten ymmärrettävää, jos ja kun stoppari on asetettu parkkiruutuun tapauksessa, että sen edessä on esimerkiksi jalkakäytävä tai ovi. Aivan kuten yllä olevassa kuvassa. Tällöin stoppari estää ajamasta autoa liian pitkälle ja jalkakäytävä tai muu tila jää vapaaksi oikeaa käyttötarkoitustaan varten. Tämä ok.

Mutta sitten. Kun näitä stoppareita asetetaan parkkialueilla myös sellaisiin parkkiruutuihin, joissa pysäköidään autojen keulat vastakkain! Käsittämätöntä! En voi tajuta!

Alla oleva kuva havainnolistaa tällaisen tilanteen. Stoppareiden väliin jäävä alue ei ole jalkakäytävä, eikä sitä pitkin ole kulkua mihinkään. Kerrassaan outo ratkaisu!




Jos näillä stoppareilla halutaan nipottaa 'kaikki autot samaan riviin tip ja top', niin ainakaan kuvan tilanteessa auto ei ole edes ajanut stoppariin asti kiinni. Pitäisikö ajaa, en edes tiedä! Toisekseen ja vieläkin olennaisempaa on, että nämä stopparit estävät ns. akkaparkkiin ajamisen. Niin, että mikä akkaparkki? No, tässä alla on kotirouvan kuulakärkikynällä ja termiin sopien huulipunalla tekemä mallinnus:

Akkaparkkiin ajaminen. Auton keula jää huulipunalla vedetyn vaakaviivan kohdalle.

Näissä keulat vastakkain -parkkiruuduissa minä en voi näitä parkkiruutustoppareita käsittää. En sitten ollenkaan. Miksi akkaparkkiin ajaminen halutaan estää? Eikö piilaaksolainen ratinkääntäjä, joka melko suurella todennäköisyydellä on mamu, tunnista oman autonsa ulkomittoja parkkeeratessaan ja on pakko laittaa stoppari? Vai mistä kummasta tämä johtuu? Asiat tehdään taas suotta liian vaikeaksi.

Näkymätön lasiaita

Toinen ilmiö, jota jaksan paikallisilla parkkialueilla ihmetellä on sitten näiden ihmisten parkkeerauskäytäntö. Oletetaan tilanne, että parkkipaikalla on parkkipaikkojen ruudutus niin, että autot on mahdollista pysäköidä keulat vastakkain, mutta nyt niiden välissä ei ole sitä parkkiruutustopparia.

Olen pannut merkille, että 98 % parkkeeraajista jättää autonsa keula edellä parkkiruutuun, vaikka olisi mahdollisuus ja tilaa ajaa edellä mainitsemaani akkaparkkiin! Miksi ihmeessä? Mikseivät he päräytä helppoon akkaparkkiin? Ja mikä pahinta, kun he poistuvat parkkiruudusta, silloinkin he peruuttavat ruudusta! Vaikka taas edessä olisi tilaa ajaa keula edellä pois, akkaparkin kautta. Mutta ei. On pakko vääntää vaikeamman kautta! Liekö tämä juuri niiden typerien parkkiruutustoppareiden ansiota? Eli akkaparkkiin ei osata ajaa, vaikkei estettä edessä olisikaan. Alla vielä kuva, joka havainnollistaa tämän tyypillisen tapauksen elävästä elämästä. Näitä näkee paljon!

Kas noin on auto jätetty keula edellä parkkiruutuun, vaikka olisi ollut mahdollisuus ajaa vaivattomaan akkaparkkiin. Olen 100 % varma, että kyseinen kuski myös poistuu ruudustaan peruuttamalla, vaikka ympärillä olevat kolme parkkiruutua olisivat tyhjiä.

Suomessakin joidenkin asioiden yhteydessä puhutaan ns. lasikatosta. Olenkin tullut siihen tulokseen, että Piilaaksossa parkkipaikoilla parkkiruutujen välissä on joku mystinen, näkymätön lasiaita, jota autoilijat eivät kertakaikkiaan pysty autollaan ylittämään. On tämä vaan niin kummallista!

Jalankulkijana parkkipaikalla

Kuvailemani parkkipaikkatilanteet tekee entistäkin turvattomammiksi se seikka, etteivät täällä kaikki autoilijat juuri päätään kääntele. Erityisesti eräs kansallisuus on tässä kunnostautunut, mutta öhöm, jätän sen tässä nyt mainitsematta. Päitä ei siis paljon pyöräytellä myöskään peruutettaessa parkkipaikoilla, joten kyllä jalankulkijana saa olla aika lailla hereillä ja aistit valppaina. Ei siis kannata kaupan ovelle suunnatessa autopilotilla paljon käppäillä.

Piilaaksolainen parkkipaikka à la Tesla

Ja kun kerran parkkipaikoista puhuttiin, niin tässä vielä eräs piilaaksolainen parkkipaikka. En tiedä, löytyykö maapallolta vielä muualta samanlaista: 12 Teslan latauspistein varustettua parkkiruutua vierekkäin! Sain niistä samaan kuvaan viisi. Kuva on otettu toimistoalueelta Piilaaksosta, ei edes Teslan pääkonttorilta.

Kuvanottohetkellä oli latautumassa neljä Teslaa, mutta en kehdannut olla niin turisti, että olisin räpsäissyt kuvan juuri niistä. Ainakin kahdessa autossa näytti kuskikin hyörivän paikalla.

Näihin kuviin ja tunnelmiin sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Kuinka Kalifornian ajokortti uusitaan?

Eletään taas sitä aikaa kalenterivuodesta, kun kotirouva Korpela saa uusia Kalifornian ajokorttinsa. Kaliforniassa DMV (Department of Motor Vehicle) myöntää ajoluvan ja siis myös ajokortin maksimissaan niin pitkäksi aikaa, kuin henkilön maassaololupa on kortin myöntämishetkellä voimassa. Minun maassaololupani on voimassa aina kerrallaan puoli vuotta, kiitos B1-/B2-viisumini, joten myös ajokorttini umpeutuu aina puolen vuoden välein.  

Monet ovat minulta nyt kyselleet, että kuinka se paikallinen ajokortti täällä sitten uusitaan. Olen hoitanut uusimisen nyt jo pariin kertaan, joten kerronpa käytännöstä teillekin. 

Uudempaa ja vanhempaa menopeliä peräkanaa.

Paperit postiin ja homma on sillä selvä

Kun ajokortti on voimassa enää noin parin kuukauden ajan, lähettää DMV sinulle automaattisesti asiasta kirjeen. Kirjeessä ovat mukana ohjeet, sekä palautuskuori, jossa vaadittavat paperit tulee paluupostina DMV:lle lähettää. Ensinnä DMV:lle tulee allekirjoituksin vakuuttaa, ettei esimerkiksi terveydellisiä muutoksia ole tänä aikana tullut. Tämän "Hei, mä oon ihan ajokuntoinen vielä." -vakuutuksen lisäksi mukaan liitetään passin ja viisumin kopiot, sekä tuorein I-94 -lomake, josta käy siis ilmi maassaoleskeluluvan nykyinen kesto. Jos maassaoloaikaa on jäljellä enää 60 päivää tai vähemmän, uutta ajokorttia ei enää myönnetä (lue: Meillä on juuri nyt ruuhkaa ja ajokortin uusiminen byrokratioineen kestää tätä nykyä sen 60 päivää tai enemmän).

Kaikki Kalifornian ajokortit uusitaan osavaltion pääkaupungissa Sacramentossa ja paluukirje postitetaan sinne. Tai ainakin nämä minunkaltaiseni tapaukset, joissa ulkomaalainen uusii korttiaan, käsitellään Sacramentossa. Ainoa, mikä minua on tässä kuviossa kauhistuttanut, on ollut lähettää noinkin arvokkaita asiapapereita, kuten passini ja viisumini kopiot, peruspostin mukana. Asian hoitamiseksi se on kuitenkin ainoa kanava. Sähköisenä tätä asiaa ei voi (ainakaan vielä) hoitaa.  

DMV:n tiedotuskirje ajokortin vanhenemisesta ja palautuskuori Sacramentoon.

No kuinkas se ensimmäisellä kerralla se uusinta sitten menikään? Tuliko uusi kortti ajoissa? No ei tullut! Tästä lisää seuraavaksi. 

Koko Kalifornia soittaa yhteen ja samaan numeroon!

Ensimmäisellä kerralla uutta korttia ei pitkästä odottamisesta huolimatta vain alkanut kuulua, joten piti ottaa yhteyttä paikalliseen DMV:n toimistoon. Kun ensin soitin tiedustellakseni, annettiin Sacramentossa sijaitsevan DMV:n maahanmuutto-osaston puhelinnumero. Ohje oli: Soita sinne ja kysy, joko paperisi ovat tulleet ja onko niiden käsittely edennyt? Se nyt vielä puuttuisi, että 2 kk sitten lähetetyt paperit eivät olisi koskaan saapuneetkaan Sacramentoon! Yritimme ukkokullan kanssa soittaa numeroon ainakin 50 kertaa, mutta numero oli aina varattu. Aina.

Seuraavaksi varasimme toiveikkaina minulle ajan paikalliseen DMV-toimistoon. Olisihan heidän systeemeistään nähtävä, missä vaiheessa asiani käsittely on. Olimme väärässä. Menin varattuna aikana DMV:lle ja kas, virkailija sanoi, ettei heidän järjestelmissään näy yhtikäs mitään ennen kuin Sacramenton DMV:n maahanmuutto-osasto käsittelee postitse tulleet paperini. 

Virkailija antoi minulle puhelinnumeron ja käski minun soittaa siihen. Kyseessä oli se sama samperin numero, joka oli iänikuisesti varattu! Sanoin tämän virkailijalle, että sinne on yritetty soittaa jo sen tuhannen kertaa, mihin virkailija totesi: "Voi kuule, koko Kalifornia soittaa siihen yhteen ja samaan numeroon! Ei sinun auta kuin yrittää. Sitten kun pääset läpi, voit palata tiskilleni." Sisällä DMV:n toimistossa kävi taas niin kauhea kuhina, ettei siellä kuullut omaakaan ääntä. Ei siis muuta kuin DMV:n parkkipaikalle ja luuri kauniiseen käteen. 

Kuin ihmeen kaupalla, pääsin läpi maahanmuutto-osaston palveluun ehkä noin 15. yrittämällä! Sieltä minulle kerrottiin, että paperini ovat kunnossa, uusi ajokortti myönnetty ja sen pitäisi tulla postitse parin viikon sisään. Huoh! Palasin takaisin virkailijan tiskille ja kerroin asiani olevan etenemässä. Koska ajokorttini oli jo umpeutunut, teki virkailija minulle väliaikaisen ajoluvan. Oli taas leimat ja kaikki, jee! Uusi kortti tupsahti postilaatikkoon noin viikossa.   

Tuorein I-94 -lomake. Tätä DMV:n maahanmuutto-osasto ensisijaisesti tarvitsee uuden ajokortin myöntämiseen. 

Summa summarum

Ajokortin uusiminen käy siis suhteellisen vaivatta. Täytyy vain lähettää tarvittavat dokumentit postitse eli mitään uusia DMV:n teoria- tai ajokokeita ei siis tarvita. Puhun tässä muuten ajokortin uusimisesta, vaikka kyseessä on tarkkaan ottaen ajoluvan jatkaminen. Käytännössä saat kuitenkin joka uusimiskerta täysin uuden kortin postitse. 

Kaiken muun mukavan lisäksi ajokortin uusiminen on maksutonta, mutta hidasta se on, pirun hidasta. DMV:n minulle alunperin lähettämä kirjekin oli seikkaillut jossakin yli kuukauden ennen kuin se kolahti postiluukkuumme. Tämä kävi ilmi kirjeen päiväyksestä. Ja mistä tämä hitaus mahdollisesti johtuu? Arvatenkin siitä, etten minä todellakaan ole ainoa mamu, joka ajokorttiaan Kalifornian DMV:n maahanmuutto-osaston rattaissa uusii!  

Lopuksi vielä mielenkiintoinen havainto, jonka DMV:n kirjeestä tein. Tapaus kertonee omalta osaltaan jotakin tästä mamujen määrästä ja kirjosta Kaliforniassa...

Mielenkiintoinen havainto

Tietyissä erityistapauksissa Kaliforniassa voi saada liikennesakkonsa anteeksi tai hyllytetyn ajokortin palautetuksi aikaisemmin. DMV:n minulle lähettämässä kirjeessä oli mukana tiedote tästä sakkojen armahdusohjelmasta. Arvatkaapas, kuinka monella eri kielellä tuo tiedote oli kirjoitettu? Yh-dek-säl-lä! Kertonee jotakin Kalifornian maahanmuuttokulttuurista ja siitä, että kuskeja osavaltion liikenteessä on todellakin moneen junaan.

Tiedotteen ensimmäisellä sivulla oli vielä tunnistettavia kieliä, mutta...

...toisella sivulla olikin jo sellaista harakanvarvas- ja koukero-osastoa, ettei otttanut erkkikään selvää! ;-)

Korttia odotellessa 

Nykyinen ajokorttini umpeutuu marraskuun alkupuolella ja paperini ovat siis jälleen vetämässä uuden ajokortin saamiseksi. Jos ei uutta korttia ala pian kuulua, joudun huristelemaan taas jonkin aikaa ilman voimassaolevaa korttia. Pitänee taas tuudittautua ajatukseen, että eihän sitä kortilla ajeta, vaan autolla! ;-) 

Nyt sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Aikuisten oikeasti isompi murheenkryyni ajokortin umpeutumisessa on se, ettei minulla silloin ole myöskään voimassaolevaa paikallista ID- eli henkilöllisyyskorttia. Mutta se onkin sitten ihan oma lukunsa jo se. 

Kurpitsan kulta-aikaa!

Lokakuu näyttäisi Kaliforniassa ja oletettavasti kautta Yhdysvaltain olevan kurpitsojen kulta-aikaa. Ehkäpä tämä kurpitsa-aika näkyy siellä Suomessakin. Kurpitsakauden kliimaksi on tietenkin lokakuun lopussa vietettävä Halloween-juhla. Silloin jokaisen itseään amerikkalaiseksi kutsuvan tulee syödä kurpitsapiirakkaa sekä asettaa itsekaivertamansa kurpitsalyhty porttinsa tai ovensa pieleen.

Jo lokakuun ensimmäisellä viikolla näytettiin televisiossa parin eri amerikkalaisperheen haastattelu siitä, kuinka he kurpitsansa valitsevat. Tämä näytti olevan perheille todella tärkeä traditio. Juuri sitä oikeankokoista ja -mallista kurpitsaa lähdettiin kurpitsatilalle valikoimaan koko perheen voimin. Kurpitsan hankinta ei siis olekaan täällä kaikille ihan suitsait-juttu. Että kopattaisiin tuosta vain joku kainaloon.

Kun viime viikonloppuna palasimme Hearst Castlen visiitiltämme ja ajoimme rannikkotietä pohjoiseen, osui tien varteen muutamia kurpitsatiloja ja -myyntipisteitä. Kun näkymät olivat alla olevan kuvan mukaiset, oli meidänkin iskettävä autosta jarrut pohjaan ja pysähdyttävä katsomaan:

Tantereet keltaisenaan kurpitsaa!

Pysähtyminen kannatti. Pääsimme itse todistamaan paikan päälle tätä koko perheen voimin tapahtuvaa kurpitsan valintaprosessia. Pikku tytöille oli puettu prinsessamekot päälle ja muutenkin perheiden keskuudessa tuntui olevan pientä hurmoksen tuntua. Perheenjäsenten kesken näytti tulevan melkeinpä pientä kinaa, kuka saa kurpitsaostokset pienillä kottikärryillä autolle kuljettaa. Siinäpä sitten kaksi suomalaista mukana toikkaroi ja äimisteli kurpitsojen ympärillä olevaa kuhinaa. Olihan se aikamoista!

Mitäpä ei amerikkalainen kurpitsasta keksisi!

Kurpitsoja on täällä saatavilla vaikka minkälaisia ja erilaisiin käyttötarkoituksiin. Kurpitsojen myyntipellolla oli onneksi pieni opastetaulu, jonka avulla ummikkokin pääsi hiukan jyvälle eri kurpitsojen parhaista käyttötarkoituksista. 

Toinen, mikä tässä kurpitsavillityksessä on yllättänyt, on se mitä kaikkea amerikkalainen onkaan keksinyt kurpitsasta valmistaa tai kurpitsalla maustaa! Perinteisin näistä lienee kurpitsapiirakka (pumpkin pie), jota olen nähnyt myynnissä ympäri vuoden. Nyt lokakuussa olen nähnyt myös kurpitsaleipiä ja muita leivonnaisia, kuten kurpitsamuffinsseja ja -macaronseja. Lisäksi on saatavilla kurpitsanmakuista kahvia, teetä, puuroa, mysliä, voita, jäätelöä, tuorejuustoa, jopa kurpitsa-ale-olutta! Uskallanpa melkein laittaa pääni pantiksi, ettei tämä lista ole vielä edes kaikenkattava. (Please, kertokaa nyt joku vielä jokin muukin kurpitsatuote, etten menetä tätä omaa "kurpitsaani"!)

Tässä erään ruokakaupan kurpitsatuotteiden valikoimaa.

Ostin testiksi kurpitsakeittoa ja kylläpä vain hämmästyttävän paljon piparkakulle maistui!

Erikoisjärjestelyjä, tapahtumia

Tienvarsilla olevien myyntipisteiden lisäksi ovat tietenkin myös paikalliset ruokakaupat suorastaan tursuilleet kurpitsoja jo jonkin aikaa. Koska isot ja tilaa vievät kurpitsamyyntilaarit eivät mahdu kaupan sisälle, niille on varattu useiden kauppojen edustalla erillinen myyntialue ulkona. Lisäksi esimerkiksi Pohjois-Kalifornian rannikolla sijaitseva Half Moon Bayn kaupunki järjestää tänä viikonloppuna kurpitsafestivaalin, Art & Pumpkin Festival. 

Kurpitsalaarit kaupan edessä ovat vallanneet osan ajotiestäkin.

Eikä tässä vielä kaikki! Kurpitsojen ympärille on tietenkin kyhätty myös erilaisia kilpailuja. Kisailuluokkina ovat ainakin 1) kaunein kurpitsa, missä symmetrisin kurpitsa voittaa, sekä 2) ns. Weigh-off eli puhtaasti kurpitsojen painokisa. Tänä vuonna Yhdysvaltain voittajakurpitsa painoi melkein 2000 paunaa eli 907 kg. Maailman painavin kurpitsa on kuitenkin punnittu, yllätys yllätys, Saksassa. Vuonna 2014 maailmanennätyslukemiin yltänyt kurpitsa painoi 2323,7 paunaa eli 1054 kg! Enpä haluaisi tuon kurpitsan varpailleni tipahtavan...

Nuo isot vaaleat kurpitsat olivat Polar Bear- eli jääkarhulajiketta. Minusta se on hauska ja osuva nimi.

Kaiverrussettiä kehiin

Niin ja arvatkaapas vaan, miten siellä kurpitsatilalla sitten kävi! Niin vain lähti iso kurpitsa meidänkin matkaan. Nyt meillä on järjettömän kokoinen mötikkä keittiössä, enkä tiedä millaisella machetella siitä saisi edes lakiosan ensin leikatuksi. Eli kyllä tässä nyt kurpitsan kaiverrushommiin joutuu itsekin! Onneksi kaupoissa näyttää olevan myynnissä välineitä siihenkin, oikeita kurpitsan kaiverrussettejä. Joutuukohan tässä vielä sellaisenkin hommaamaan? O-ou.

Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Näkymiä Highway 1:n varrelta

Onhan tuota Kalifornian rannikkotietä Highway 1 tullut suhattua edes takaisin moneen kertaan, mutta aina ne näkymät vain saavat minut haltioitumaan. Aina uudestaan ja uudestaan. En siis malta olla laittamatta tänne blogiinikin vielä muutamia otoksia viime viikonlopun reissultamme. Monissa paikoissa on tullut rantatien varressa jo pysähdyttyä, mutta aina sieltä näyttää löytyvän uusiakin kohteita ihasteltaviksi. Lisäksi Highway 1 yhdessä Hannu-Pekka Björkmanin kanssa ovat opettaneet minulle jotakin. Opit paljastan postaukseni päätteeksi. 

Jospa näistä kohteista olisi matkatärpeiksi jollekin teistä lukijoistanikin. Tai ainakin pääsette sohvamatkailemaan, jos ei muuta. 

Big Sur

Toinen keskeinen kohteemme viikonloppuna Hearst Castlen lisäksi oli Big Surissa sijaitseva Julia Pfeiffer Burns State Park. Olisimmekin halunneet majoittua viikonlopun toiseksi yöksi Big Suriin, mutta viikkoa ennen Big Surin koko lähitienoon suhteellisen niukka majoitustilanne oli kuitenkin se, että jäljellä olivat enää majoitusvaihtoehdot hinnaltaan yli 1300 dollaria/yö ja siitä ylöspäin. Juu, ei kiitos. Seuraavat vapaat ja kohtuuhintaiset majoitusvaihtoehdot Big Surissa olisivat olleet vasta joulukuussa! Olisi siis vaatinut ennakointia noin 2 kk edes suht järkevän hintaisen majapaikan saamiseksi. Heh, heh.

Vaikkei majoittuminen Big Suriin tällä kertaa onnistunutkaan, niin tässä kuitenkin ne hamuamamme maisemat, joiden vuoksi kyllä todella kannatti pysähtyäkin. 

Jos oikein tarkasti tihrustat, saatat bongata kuvasta vesiputouksen McWay Falls.

Näkymiä Julia Pfeiffer Burns State Parkin rantapolulta toiseen suuntaan.

Molemmat yllä olevien kuvien maisemista pääsee näkemään jo Highway 1:n pientareeltakin, mutta paremmat näkymät ja otokset saa tepastelemalla muutaman sata metriä Julia Pfeiffer Burns State Parkin rantapolkua. Polku on helppokulkuinen ja sopii niin vauvoille kuin vaareillekin.

Santa Cruz 

Santa Cruzissakin olemme käyneet useasti, mutta enimmäkseen olemme nauttineet kaupungin upeasta hiekkarannasta. Santa Cruzissa sijaitsee myös luonnon itsensä muovaama silta, Natural Bridges ja se oli meiltä vielä ihailematta. 

Natural Bridges, Santa Cruz.

Ja taas pykälän Santa Cruzista pohjoisempana sijaitsee Greyhound Rock. Paikassa pääsikin laskeutumaan melko jyrkkää polkua alas aina merenrantaan asti. Jo matkalla alas oli polulta nähtävissä aika huikaisevia näkymiä.

Polku Greyhound Rock State Beachille.

Jossain vaiheessa polku alkoi muistuttaa viidakkoa. Nämä kasvit olivat ainakin 2,5 m korkeita.

Matkalla rantaan. Siellä se biitsi jo häämöttää.

Rannalla oli kaksi isoa järkälettä. Tässä niistä pienempi.

Auringonlaskut vailla vertaa

Ainahan pysähdyspaikan ei tarvitse olla mikään 'the nähtävyys'. Ottaapa Highway 1:n varresta istuinpaikaksi ranta kuin ranta, niin ainakin minusta on aina ihana katsella, kun aurinko painuu mailleen Tyynenmeren kuohujen taakse. Muutamia kertoja merelle tuijottelu on tuonut mukanaan bonuksenkin: Olemme päässeet ihailemaan hylkeitä, delfiiniparvia ja yhden kerran myös ryhävalaan järjestämää pyrstönläpsyttelynäytöstä! Se oli upeaa seurattavaa!

Marina State Beach.

Mitä Highway 1 on opettanut minulle?

Kaikki nämä kruisailut pitkin Tyynenmeren rannikkoa ovat myös opettaneet minulle jotakin. Ne ovat vahvistaneet käsitykseni, että kyllä, minä pidän merestä. Pidän merestä enemmän kuin järvestä. Tätä 'kumpi ompi parempi'-valintaa en ole pystynyt vuosikausiin tekemään. 

Loppuun siteeraankin näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin kolumnissaan kirjoittamaa viisautta, joka kolahti myös minuun: 

"Rahaa, jota olen käyttänyt matkustamiseen, en ole koskaan haikaillut takaisin. Jokainen kilometri, joka rovoilla on ostettu, on toivoakseni opettanut jotakin. Jos ei matkakohteesta, niin matkakumppanista tai omasta itsestäni."

Näihin ajatuksiin päätän tällä kertaa ja sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!