Pikapostaus jouluvaloövereistä

Niin vain jo uhosin joulutauolle jääntiä, mutta alkoipa niin kutkuttaa kirjoitus vielä yhdestä jouluisesta ilmiöstä täällä rapakon takana: pihojen jouluvalot ja -koristelut. Tulin nimittäin nähneeksi joulupäivänä sellaiset jouluvaloöverit, että pari kuvaa niistä ansaitsee tulla julki täällä bloginikin puolella.

Olimme jo pitkin joulukuuta vähän kierrelleet eri alueita Piilaaksossa ja katselleet ihmisten pihoilleen laittamia jouluvalovirityksiä erilaisine hahmoineen. Näistä on koottu oikein erilaisia nettisivustoja, joihin näyttäviä joulupihoja aluekohtaisesti on listattu. Joulupäivänä näkemäni näky oli kuitenkin jotakin niin uskomatonta, että jaan sen tässä pikaisesti vielä teillekin. En usko, että aihe olisi enää sitten tammikuussa tauon jälkeen niin napannut.

Tämä kuuluisa omakotitalo sijaitsee pienessä Rohnert Parkin kaupungissa, noin tunnin ajomatkan päässä San Franciscosta pohjoiseen. Talo ja sen piha näyttivät tältä:

Paikan päällä tarvitsi melkein aurinkolaseja! ;-) Vasemmanpuoleisen violetin tornin ikkunoista tuli saippuakuplia noin niin kuin pisteeksi iin päälle.

Kyseisen perheen isä on siis vaatimattomasti ilmaistuna hiukan hurahtanut jouluvaloihin. Hän on rakentanut joulupihaansa vuosi vuodelta aina vain näyttävämmäksi. Pihalta löytyy sadoittain esimerkiksi erilaisia Disney-hahmoja. Nykyään näistä miehen itsensä tekemistä Disney-hahmoista on ollut jopa niin ylitarjontaa, ettei kaikki enää millään ole mahtuneet omalle pihalle. Niinpä hän on alkanut luovuttaa Disney-aiheisia koristeita jo naapureilleenkin. Mitään ihan halpaa huvia tämä ei kuitenkaan ole perheelle ollut, sillä perheen vuotuinen sähkölasku ainoastaan joulukuun osalta on ollut 1500 dollarin luokkaa.   

Tässä etupihan Disney-hahmoja vähän lähempää. Kännykän kamerakin sekosi vallan tästä väriloistosta. Kuvan puolessa välissä näkyy ihmisiä jonottamassa. Taloon olisi päässyt sisällekin ihastelemaan, mutta jono oli yhtä pitkä kuin Suomessa ilmaisia ämpäreitä jaettaessa. Emme menneet pitkän jonon jatkoksi. 

Tänä vuonna talo ja sen mielettömät koristukset olivat kuitenkin nähtävissä viimeistä kertaa. Piha sammutti jouluvalonsa lopullisesti juuri eilen, joulupäivänä. Syyksi tähän jouluvalovirittelijäisä on kertonut "harrastuksensa" vievän jo liian paljon aikaa. Pihan rakentaminen joulukuntoon on kuulema alkanut viime vuosina noin viisi kuukautta ennen joulua ja mies on siis pakertanut joulukoristustensa parissa 8-tuntista päivää! Aikamoista! Nyt mies on aikonut lahjoittaa jouluvalot hahmoineen jollekin kaverilleen. Tiedä siis, mihin nämä tuhannet lamput ensi vuonna syttyvät.

Myöskään naapurusto ei kuulemma ja luonnollisestikaan ole ollut 100 % yhtä innostunut bling-bling-talon tuomasta trafiikista omakotitaloalueelle. Muutama vuosi sitten talo voitti maanlaajuisen jouluvalopalkinnon ja tämä ns. räjäytti kävijämäärätkin sinne, missä joulupukin rekikin liitelee. Tänä vuonna talo piti valoloistoa yllä joka ilta 1. - 25.12. ja kyllä talon ympärillä aika kuhina kävikin! Jouluvalotalo sijaitsi vieläpä umpikujan päässä, joten kyseisen kadun ajoliikenne oli suljettu kokonaan. 

Tässä bling-bling-talon naapurin joulupiha. Aika vaatimaton tuon äskeisen jälkeen.

Kun olimme paikan päällä, perheen isä tulikin yhtäkkiä talonsa katolle pienen lapsen kanssa. Sieltä he huiskuttelivat kadulla parveilevalle yleisölle ja mies kiitteli kuluneista vuosista. Kansa taputti. Sitten isä käänsi nupit kaakkoon yhden talonsa katolla sijaitsevan tekotornin saippuakuplakoneesta ja katosi taas luomustensa taakse. Valoshow veteli viimeisiä tuntejaan. Kyllä se vaikuttava näky oli.

Mutta hei, nyt minä jättäydyn sille pienelle tauolle. Ensi vuonna jatketaan! Joten ei muuta kuin hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Joulukalenterini 24. luukku

Julkaisen Kaisan kalifornialaisen joulukalenterin 24. luukun kukan myös täällä blogini puolella, koska onhan se niin kertakaikkisen ihana! Kukka tulee tässä:

Tadaa!

Kyllä, kyseessä on mansikan kukinto, joulukuussa! Tuolla se naapurimme kasviplantaasilla komeilee ja ihan taivasalla, ilman kasvihuonetta. Olkoonkin tämä muistutuksena näin vuoden pimeimpänä aikana meille kaikille pohjoisella pallonpuoliskolla, että kesää kohti taas mennään ja pian leivotaan jälleen mansikkakakkuja uuden sadon mansikoista! Tämän ihanuuden myötä toivotan kaikille lukijoilleni oikein hyvää joulua!

Joulukalenterinpitäjällä alkoi olla ennen aattoa jännät paikat kalenteriin tarvittavien kukkien löytämiseksi. Parina peräkkäisenä yönä oli Piilaaksossakin nimittäin pakkasta ja tämä teki paikoin hallaa myös kukkiville kukille. 

Mutta hei kuulkaas, pidän blogini puolella pientä joulutaukoa, joten seuraava postaus on odotettavissa vasta ensi vuoden puolella. Toivon mukaan jaksatte pysyä linjoilla. Näin ollen toivotan teille jo nyt myös onnea uuteen tulevaan vuoteen 2017! Ja kiitos kaikille lukijoilleni tästä vuodesta. Ilman teitä ei olisi tätä blogiakaan. Tai no, olisin varmaan niin hullu, että kirjoittaisin, vaikkei kukaan lukisikaan. :-)

Nyt minun kuitenkin on aika ryhtyä mystisen Ikea-kinkun paistoon ja sitten on perinteitä kunnioittaen tietenkin katsottava myös ihana Lumiukko, kiitos YouTubelle tästä. Niinpä huikkaan teille nyt hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Lanttulaatikkodraamaa Amerikan mantereella

Ei se ihan helppoa ole. Nimittäin suomalaisten jouluperinnepöperöiden valmistaminen amerikkalaisista aineksista. Yleisinä hankaluuksina tiedetään olevan esimerkiksi oikeanlaisten mausteiden ja valmistaikinoiden löytyminen. Ja onpa sitä näemmä monta muutakin ongelmaa ja näistä vaikeuksista avaudun teille tällä kertaa. Että jos siellä joku lukijani Suomessa stressaa jouluruokavalmisteluista, niin luepa tämä huomataksesi, että asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Täällä Amerikan mantereella tämä touhu on melkoista verenpaineet nostattavaa sählinkiä.

Tässä valmistuu korppujauhoa lanttulaatikkoa varten. Iskurina minulla toimi tuoksukynttilän peltinen rasia. :-D

Tapaus lanttulaatikko

Vietämme siis ensimmäistä joulua Piilaaksossa ja olin vahvasti sitä mieltä, että se mikä meidänkin joulupöydästämme täällä pitää löytyä on lanttulaatikko. Äiti luetteli minulle meidän ikivanhan perinteisen ja maailman parhaan lanttulaatikkoreseptin ainekset ja valmistusohjeen, joten ei muuta kuin kauppaan. Ja jes, onnistuin löytämään lanttuja! Vieläpä niitä, joissa on kuoressa hiukan violettia eli lanttuja, joista suomalaisen lehtiartikkelin mukaan tulee paras lanttulaatikko. Joululaatikoiden tekoa helpottavista valmissoseistahan täällä ei olla tietenkään kuultukaan. 

No, seuraava ongelmakohta reseptissä uhkasi olla tumma siirappi. Jotkut kuskaavat tummaa siirappia Suomesta, mutta meillä sitä ei tietenkään ollut. No tähänkin siirappitilanteeseen sain kreivin aikaan vinkin, että amerikkalainen tumma 'molasses & brown sugar' kävisi tumman siirapin korvikkeesta. Ja jes, sitäkin onnistuimme kaupasta löytämään. Tarvikehankinnat lanttulaatikon osalta näyttivät etenevän siis varsin jouhevasti. Kunnes sitten tuli se viimeinen niitti. 

Tilasimme netistä sopivankokoisia foliovuokia. Kyllä, netistä, koska kaupoissa silmään oli osunut vain kokoa amerikanjätti olevia vuokia. Kun foliovuokapaketti saapui, en tiennyt itkeäkö vai nauraa. Vuokiin ei tietenkään kuulunut mukaan minkäänlaisia kansia! Ei tietenkään, koska Amerikka. Argh! Mitenkäs lanttulaatikot nyt sitten säilytysvaiheessa päällekkäin kasataan? No ei mitenkään! Näin sitä pilalle hemmoteltuna suomalaisena olettaa, että tottahan toki foliovuoat myydään aina kansien kera, mutta ei, ei maailma niin mene, Kaisaseni. Ei kansia ja that's it! Pitää viritellä taas jotakin omaa. En malta tässä kohtaa olla kysymättä, että kuka samperin taulapää on ylipäätään keksinyt myydä foliovuokia ilman kansia?! Häh? Anna mun taas tämäkin kestää. 

Lanttu, leikkaamaton. Vähän niin kuin sillä foliovuokatyypillä, joka on päättänyt myydä vuokia ilman kansia. Itse olen muuten aiemmin käyttänyt lantusta nimitystä swede, mutta täällä se tunnetaan kaupoissa rutabaga-nimellä.

Sitten joulutorttuosastoon:

Joulutortut

Olen tähän mennessä harjoitellut joulutorttujen tekoa tällä mantereella kolme kertaa. Jokaisella kerralla jompi kumpi, taikina tai hillo on mennyt pieleen. Kaikki torttuleipomukset on toki syöty. Useissa suomalaisryhmissä oli kehuttu tiettyä paikallista voitaikinapakastetta. Siitä saisi kuulemma hyvät tortut. No, kun sitten menin kaupan pakastealtaalle, osuikin silmiini hiljattain tullut uutuus, se ranskalainen voitaikina, josta jo mainitsinkin. Menin ja ostin sitä. Virhe. Kyseinen taikina oli valmiiksi kaulittu (paketin avaamisen jälkeen selvisi, että aivan liian ohueksi) ja kaiken kukkuraksi se oli kaulittu pyöreäksi. Niinpä kun siihen taikinapyörällä kaksi pysty- ja kaksi vaakaleikkausta teki, muodostui taikinasta tasan yksi pala, joka oli neliönmuotoinen. Kaikissa muissa paloissa taikinapalan pyöreys vaikutti myös torttupalan muotoon. Jep. Ja kun sitten paistoin ekat tortut taikinapaketin ohjeistamassa lämpötilassa, oli lämpötila aivan liian kuuma hennoille tortuille. Tähtitorttujen sakaroiden päät kärähtivät. Vahingosta viisastuneena toisella kerralla paistoin alhaisemmassa lämpötilassa ja tortuista tuli sen suhteen paremmat, mutta edelleenkään taikina ei oikein kohonnut. Ja nyt kysynkin itseltäni, että miksi se piti lähteä sooloilemaan sen taikinan kanssa? Jos toista taikinatuotetta on kerran kehuttu, niin mene ja osta sitä! Älä sitä viereistä, josta et tiedä mitään. 

Joulutorttujen luumuhillonkin kanssa on ollut vähän epämääräistä peliä. Luumuhillohan on täällä aika harvinainen näky ja monet suomalaiset tekevät hillon itse. Ajattelin päästä vähemmällä ja löysinkin luumuhillon, joka tosin oli sokeroimatonta. Mutta se toimi niissä ekoissa, kärähtäneissä tortuissa tosi hyvin! Sokerittomuuskaan ei oikeastaan häirinnyt. Koska purkki oli pieni, ei toiseen torttuerään olisi hilloa enää riittänyt. Ihmeekseni löysin toisenkin valmistajan luumuhillon ja päätin ottaa sen kokeiluun. No, sehän ei sitten maistunut luumulle ollenkaan, siis ei yhtään, eikä näemmä kestänyt paistamistakaan. Hillot levisivät uunin kuumuudessa leivinpaperille. Eli toinen torttuerä oli paistoltaan parempi, mutta hillon osalta susi. Mutta kas kummaa, sitten löysin vielä kolmannenkin valmiin luumuhillon, varmasti Amerikan markkinoiden viimeisen. Ja taas sama homma. Kyseessä oli luumuhillo, joka ei maistunut yhtään luumulle! Käsittämätöntä. Tämän kokemukseni perusteella siis 2/3 amerikkalaisista luumuhilloista ei maistu luumulle. Nyt on siis yritettävä metsästää vielä sitä ensimmäistä luumuhilloa, että saa jouluksi torttuihin luumun makua. Toiveissa siis on, että neljäs yritys tortuista voisi onnistua täydellisesti. 

Kaksi vasemmanpuoleista "luumuhilloa" ovat sutta ja sekundaa, eivät edes maistu luumulle. Oikeanpuoleista luumuhilloa voin suositella.

Seuraavaksi otetaan ruodittavaksi piparkakut: 

Piparkakku

Useat Yhdysvalloissa asuneet ovat viime vuosina laskeneet joulun alla Ikean valmiin piparkakkutaikinan varaan. No, tänä vuonna sellainen suunnitelma petti. Ikean piparkakkutaikinan tuoteselosteessa nimittäin oli ollut jokin virhe ja tämän vuoksi koko taikinaerä kautta Yhdysvaltojen oli vedetty pois myynnistä! Tästä sitten syntyikin melkoinen paniikki ja polemiikki eräässä someryhmässä. Joku (olikohan itärannikolta vaiko eteläisistä osavaltioista) tiesi vielä kertoa, että oli kysynyt uuden taikinaerän saapumista, mutta vastauksena Ikean puolelta oli annettu, ettei uutta erää ennätetä saamaan. En tiedä, koskiko tämä tosiaan kaikkia Ikea-tavarataloja kautta USA:n. Olettaisin näin. Näin ollen suhteellisen varmana piparkakkutaikinan ostopaikkana tunnettu Ikea petti tänä vuonna.  

Kuulin myös joidenkin Piilaaksossa asuvien valmistaneen piparkakkutaloja. Toiset tekivät sen ns. valmiista talopaketeista, toiset alusta asti kaiken itse. Piparkakkutalojen yleisenä ongelmana on kuitenkin tuntunut olevan paikallinen ilmankosteus. Se pehmittää valmiiden piparkakkutalojen seinät ja katot aivan notkolle. Naurahdinkin, että kyseessä on siis kosteusvauriopiparkakkutalo eli noudattaa nykyajan harmillista rakennustrendiä. (Vai joko niistä hometaloista ollaan päästy Suomessa eroon?) 
No, ehkäpä piilaaksolaiset piparkakkutalot pitää sitten vain syödä tosi nopeasti. Ennen ilmankosteusvaurioita.

Sen verran on itsellä jo näitä jouluruokaselkkauksia ollut, etten ole edes lähtenyt itsetehdyn piparkakkutaikinan linjalle. Olemme tyytyneet Ikean ja toisen kaupan valmiisiin piparkakkuihin. Molemmat ostokset ovat olleet onneksi hyviä ja välttävät siis meille oikein mainiosti.

Sitten tapaus riisipuuro. Myös joulupuuroa valmistaessa pitää täällä rapakon takana vähän soveltaa:

Riisipuuro

Paikallisista ruokakaupoista ei myöskään löydy puuroriisiä joulupuuron tekoon. Tässä sentään luotin heti muiden Yhdysvalloissa asuvien suomalaisten antamiin vinkkeihin ja ostin risottoriisiä. Jotkut käyttävät kuulemani mukaan myös tietynlaista sushiriisiä. Näistä molemmista saa tehtyä riisipuuroa tai ainakin melko autenttista riisipuuron kopiota. Puuron valmistamistakin halusin kokeilla ennen h-hetkeä ja niinpä nyt lauantaina pyöräytin meille riisipuuron. Hassu homma, risottoriisistä sai kuin saikin ihan mukiinmenevää riisipuuroa. Tosin ensimmäisten lusikallisten aikana mielessä kummitteli, että tässä sitä nyt risottoriisiä popsii, mutta lautasellisen loppua kohden mielikuva hälveni. Kanelin ja sokerin kera nautittuna hyvää oli!

Hei, tämähän ihan näyttääkin riisipuurolle!

Onko kinkku joulupöydän kunkku? Saanen epäillä...

Kinkuksi olen hankkinut meille pienen pakastekinkun Ikeasta. Se on valmiiksi paistettu, koska viime vuonna raakana myytävät kinkut olivat kuulemma olleet Ikealle virhetikki. Ei niitä täällä kukaan kuulemma osta. Pah, minä ainakin ostaisin, samoin varmaan muutkin ulkosuomalaiset. Ostamani kinkkupaketin lapussa lukee "Ikea Hams Cooked" ja suoraan sanoen en ole uskaltanut laittaa rimaa kovin korkealle tämän tulevan makuelämyksen suhteen. Sen näkee sitten aattona. Ja jos hifistellä olisi halunnut ja taata aidon suomalaisen joulukinkun maun, niin ainakin parista paikallisesta lihakaupasta olisi voinut etukäteen tilata itselleen perinteisen harmaasuolatun kinkun. Se tunnetaan täällä nimellä Swedish Ham. Erinäisistä syistä johtuen emme nyt voineet kuitenkaan mitään isoa kinkkua itsellemme hankkia, joten "Ikea Hams"-yllätyksellä mennään. 

Lopuksi vielä tämä ilkikurinen kuva. Mallasin yhtä tilatuista foliovuoista tuohon meidän hehtaarin kokoiseen amerikkalaiseen uuniin. Kyllähän se raukka aika orvolle tuolla näyttää, heh-heh.

Riisipuuroa lukuunottamatta kaikki muu jouluruokien valmistuksessa on siis ollut melkoista takkuilua ja tunarointia. Näin ensimmäistä kertaa amerikkalaisilla aineksilla touhutessa homma lähtee siis käytännössä aika lailla nollasta. Jos siis sinulla on esiintynyt stressiä jouluruokien valmistuksesta, niin toivon mukaan kuvaukseni ruokavalmisteluista Amerikassa vähintäänkin puolitti sinun stressisi! :-) Suomessahan joulutorttujen valmistuskin käy ihanasti suitsait ja siellä sentään luumuhillo maistuu luumulle!

Mutta hei, joulu tulla jollottaa joka tapauksessa. Eipä muuta kuin hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Tätä kirjoittaessani lanttulaatikkovuoat ovat uunissa. Se tästä enää puuttuisi, ettei kyseiset foliovuoat kestäisikään kuumennusta...

Kaisan kalifornialainen joulukalenteri

Olen käynyt nyt syksyn ajan kerran viikossa eräänlaisessa "kerhossa". Kerho kokoontuu ukkokullan työpaikalla. Oli joulukuun ensimmäinen päivä, kun tepastelin jälleen parkkipaikalta kerhotapaamiseeni. Matkalla kiinnitin huomiotani ihaniin kukkiviin kasveihin jalkakäytävän molemmin puolin ja hämmästelin, että todellakin, elämme joulukuuta ja kasvit vain esittelevät kukkaloistoaan. Ryhdyin ottamaan kukista kuvia ja hetken mielijohteesta postasin ensimmäisen kukkakuvan Facebookiin kuvatekstillä: "Kaisan joulukalenterin 1. luukku." Siitä se ajatus sitten lähti. Aloitin Kaisan kalifornialaisen joulukalenterin, jonka jokaiseen luukkuun yritän kuvata kukkivan kukan vielä näin joulukuussa. 

Joulukalenterini 1. luukun kukka oli tällainen kaunotar.

Tulin siinä samalla sekunnilla siis langettaneeksi itselleni melkoisen haasteen. En nimittäin todellakaan tiedä, onnistunko 24 kukkivaa kukkaa Piilaaksosta joulukuussa vielä löytämään! Ja lintsauslinjalle ei saa lähteä eli aiemmin kuvaamiani kukkia en saa nyt jakoon laittaa. Mutta koska kukat ilostuttivat siinä jalkakäytävää pitkin astellessa omaa silmääni, otin härkää sarvista ja ajattelin yrittää jakaa samaa iloa Facebook-kamuillenikin. Tuli siis extempore pykättyä pystyyn vähän erilaisempi joulukalenteri.

Tämä karkkivärikukka avautui luukusta nro 7.

Se täytyy tässä vaiheessa joulukalenterinpitäjänä paljastaa, että ensimmäiset kymmenen kukkaa tulin löytäneeksi yllättävänkin helposti yhdeltä ja samalta alueelta, ukkokullan työpaikan pihapiiristä kahden eri kerhotapaamisen yhteydessä. Siellä se ukkokulta kukkaniittyjen keskellä töitänsä siis päivät paiskii! :-) Mutta sittenpä onkin ollut jo astetta haastavampaa ja tätä nykyä kuljen silmät selässänikin, jos sattuisi vain uusi kukkiva kukka kohdalle. Jokaisen kalenterikukanhan pitää tietenkin olla erilainen, eihän tässä muuten olisi mitään mieltä. Saa tämä joulukalenterin pitäminen minut siis ainakin mukavasti ulos. Nyt eletään 16. päivää ja tähän saakka kukkia on onneksi löytynyt. 

Myös sen voin jo paljastaa, että jouluaatoksi on kalenteriini sellainen pieni ja ihana jymy-yllätys odottamassa. Se kasvaa meidän omassa kotipihassa. Mutta vielä tässä on monta kalenteriluukun kukkaa kuvattavana ennen sitä. O-ou, saapa nähdä miten minun ja joulukalenterini käy. 

Ja onpa tässä tullut oppineeksi matkan varrella vähän itsekin. Siankärsämöitä on myös keltaisena!

Tästä 9. luukun kukasta tykkäsin itse erityisen paljon ja siksipä nostan senkin postaukseeni mukaan.

Tänä vuonna tällaisen kalifornialaisen joulukalenterin pitäminen onnistuukin, sillä tulemme viettäneeksi ensimmäisen joulun Piilaaksossa. Joulupöperöiden valmistaminen amerikkalaisista aineksista onkin sitten ollut kaikkea muuta kuin Strömssöötä, mutta se olisikin sitten jo ihan oma tarinansa se. 

Mutta hei, nyt minä alan laittamaan lilaa luomeen. Luvassa on Suomi-naisporukan pikkujoulut. Teille sanon jälleen hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Varo, villisikoja!

Missä Sinä olit, kun Saara Aalto lauloi brittiläisen X Factor -laulukilpailun finaalissa? Minä väistelin villisikoja kalifornialaisella haikkipolulla! Ja tämä tarina on tosi. 

Viime sunnuntaina Suomen aikaa illalla ja meidän aikaamme aamupäivällä Saara Aalto osallistui X Factor UK -finaaliin. Koska emme ole vieläkään hankkineet F-Securen tarjoamaa palvelua, jolla voisimme huijata olevamme Suomessa (kiitos vaan vinkeistä viime postauksen tiimoilta, systeemin hankintaa harkitaan) ja siten katsoa suomalaisia tv-lähetyksiä suorana, jäi Aallon menestyksen seuranta täältä käsin kovin etäiseksi. No, kyllä kilpailun tulokset tulisivat ulos joka tuutista välittömästi niiden ratkettua. Niinpä päätimme lähteä ulos haikkaamaan, sateeton päivä kun vaihteeksi oli. 

Kuva matkalta. Loppuvuoden sateet ovat saaneet Piilaakson idänpuoleiset kukkulat vihdoin vihertämään.

Valitsimme tällä kertaa ulkoilukohteeksi Piilaakson ja San Josén kaupungin itäisen puolen kukkulat East Foothills. Haikkipolun alkupäässä oli perinteiset varoituskyltit kalkkarokäärmeistä, punkeista ja puumista, mutta ensimmäiset kaksi uhkaa olisivat aika suurella todennäköisyydellä näin viileällä joulukuun ilmalla poissuljettuja. Mutta mitä vielä, mehän törmäsimme tällä kertaa villisikoihin!

Tilanne tuli täysin puskista, sanojen varsinaisessa merkityksessään. Törmäämistilanne olikin jännittynyt kuin viulunkieli. Olimme sikojen kanssa rinnakkain ja ne huomasivat meidät samaan aikaan kuin me ne. Sitten seurasi kauheata rytinää. Sikapoloiset yrittivät paeta tilanteesta, mutta harmi kyllä juuri samaan suuntaan, mihin meidänkin piti polulla jatkaa. Niinpä jouduimme odottamaan tovin ennen kuin uskalsimme jatkaa omaa matkaamme. Ja vielä hiukan myöhemminkin viereisissä puskissa rytisi, joten kyllä sai olla varpaillaan mihin suuntaan villisikalauma päättäisikään seuraavassa pakotilanteessa suunnistaa. Suoraan sanoen hiukan pelotti.

Jopa hengenvaarallinen

Aivan vaarattomiahan villisiatkaan nimittäin eivät ole. Niiden tiedetään toisinaan hyökänneen ihmisten kimppuun, mutta näitä tapauksia on Yhdysvalloissa enemmälti eteläisissä osavaltioissa kuten South Carolina ja Florida. Hyökkäykset ovat otollisimpia sikojen paritteluaikaan talvikuukausina, marras-tammikuun aikana. Eli juuri nyt! Samoin emakot voivat käyttäytyä aggressiivisesti pieniä porsaita puolustaessaan. Lisäksi, jos autolla ajaessa törmää villisikaan, voi eläin haavoittuneena olla ihmiselle jopa hengenvaarallinen. 

Villisikojen levinneisyys Yhdysvalloissa. Kuva Wikipediasta.

Villisioilla on terävät syöksyhampaat, joilla ne saavat tarvittaessa pahaa jälkeä aikaiseksi. Lisäksi mekin näimme, kuinka siat olivat sorkillaan möyhineet ja myllänneet sateen pehmittämää maata laajoiltakin alueilta haikkipolun vierestä. Sorkan jälkiä näkyi poluillakin melkeinpä koko matkalta. Ei siis tekisi mieli sikojen sorkkienkaan alle joutua, tehokkaita tuntuivat olevan! Tiedoksi myös, että villisikojen juoksunopeus voi olla jopa 11 mph eli noin 18 km/h. Sika etenee siis lähes viisi metriä sekunnissa! Mittailepas sitä siinä omassa olohuoneessasi, kun tätä luet. Sorkista löytyy siis tarvittaessa myös ketteryyttä, joten sikaeläimen matalahkoon kokoon ei kannata turvautumismielessä tuudittautua.

Kuinka sitten toimia?

Puumien törmäämiseen täällä annetaan selkeät ohjeet kuinka toimia, mutta villisikojen kohtaamisestapa ei ole ollut varoituksen sanaa. Saati ohjeita kuinka toimia, jos villisikalauma yllättää. Sen tiesin entuudestaan, että puuhun kiipeäminen olisi yksi turvakeino. Mutta entäpä, jos ei ole puita? Tai jos puiden alimmat oksat ovat niin korkeuksissa, ettei puuhun ilman Tarzanin kykyjä ole mitään asiaa. Mitä sitten kannattaa tehdä? Piti sitten ottaa haikkireissulta palattuamme vähän selvää. 

Ensisijaisena turvakeinona villisian tai -sikalauman hyökätessä suositellaan tosiaan puuhun kiipeämistä. Tämä pakeneminen kuuluisi kuitenkin tapahtua puussa jopa noin kahden metrin korkeuteen, muutoin villisika yltää vielä tarraamaan sen noustessa takajaloilleen. Mikäli puuhun pakeneminen ei ole mahdollista, suositeltiin ns. matadorimaisia väistöliikkeitä. Eli antautua sialle kohteeksi, mutta väistää viime hetkellä sivuun sian rynnistäessä päin. Karkuun juokseminen epätasaisessa maastossa on varmaankin siis aika huono puolustautumiskeino juurikin sian kinttujen nopeuden vuoksi. Ja hei, villisikahan kipittää noita ylä- ja alamäkiä elämässään 24/7, toisin kuin ainakaan minä. Eli kyllä takaa-ajoleikissä kakkoseksi sialle jäisin!

Pikku tuholaisia

Jokin aika sitten itäisessä San Joséssa uutisoitiin olevan ongelma, sillä villisiat olivat laskeutuneet viereisiltä kukkuloilta alas asutusalueelle. Ruokaahan ne siat tulivat etsimään loppusyksyn kuivuuden ahdistelemina. Uutispätkissä näytettiin valvontakameroiden nauhoittamia pätkiä, kuinka siat yöllä repivät auki ihmisten roskapusseja. Ja aamulla joiltakin asukkailta saattoi olla koko omakotitalon nurmikko myllätty ylösalaisin. Että sellaisia veijareita. Onneksi siat, joihin me nyt törmäsimme, osoittautuivat lopulta rauhallisiksi tapauksiksi, huh! 

Kuvassa näkyy, kuinka laajat maa-alueet olivat villisikojen möyhentämiä. Vihreätä nurmea näkyy enää aika vähän. Oli myös pakko ottaa tämä kuva ohjekylteistä haikkipolun lähtöpaikalta. "Kakkakeijua ei ole olemassa, joten siivoa lemmikkieläimesi jätökset, kiitos." 

Kalifornian vaarallisten eläinten "lista"

Huvittava yhteensattuma tässä villisikakohtaamisessa oli vielä se, että eipä ollut kauaakaan, kun totesin ukkokullalle, etten ole villisikoihin täällä luonnossa vielä törmännyt. Ja nyt se sitten heti sattui. Tapauksen jälkeen ukkokulta kiusoittelikin minua, että no nyt sinulta näiden arvaamattomien ja hengenvaarallisten elukoiden listasta puuttuu enää kalkkarokäärme ja puuma, tarantellathan ovat jo tuttua kauraa. Mokomakin vääräleuka, tietää minun pelkäävän käärmeitä yli kaiken! 

Ja sitten pohjoisemmissa erämaamaisemissa voisi eteen tulla tietenkin se karhukin. Niin ja, ei nyt hengenvaarallinen, mutta varsin inhottava voisi olla kohtaaminen myös haisunäädän kanssa. Onneksi sellainenkin on vielä tapahtumatta! Parit tutut koiranomistajathan ovat täällä haisunäädän kanssa törmätessä pinteeseen joutuneet. Voi niitä koirapoloisia, kun ovat päätyneet ruiskutuksen kohteeksi. Haju on kuulemma ka-ma-la!

Tällaisia villieläinkohtaamisia tällä kertaa. Eipä muuta kuin hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Kerrankin ulkosuomalainen sai Suomen verorahoilleen vastinetta

Aika moni ulkosuomalainen bloggaaja kirjoitti nyt Suomen itsenäisyyspäivän aikaan blogeihinsa siitä, kuinka paljon arvokkaammalta ja tärkeämmältä Suomen itsenäisyys ja sen juhlinta näin ulkomailla asuessa tuntuu. Myös muut Suomen juhlat ja niihin kuuluvat perinteet voivat joillekin ulkosuomalaisille korostua entisestään, toki uuden asuinmaansa kulttuuriin kuuluvien juhlien rinnalla. Allekirjoitan näistä toteamuksista jokaisen. Lisäksi tänä vuonna tasavallan presidentti Sauli Niinistön tervehdys ulkosuomalaisille lämmitti mieltäni oikein kovasti.

Joillekin ulkosuomalaisille Suomen itsenäisyyspäivän merkitys siis korostuu. Toisaalta olin juuri yhteydessä entiseen luokkakaveriini, joka on asunut Yhdysvalloissa yli 10 vuotta. Toivotin hänellekin hyvää itsenäisyyspäivää, mutta häneltäpä tulikin vastaus: "Ai niin perhana, itsenäisyyspäivä..." Hänellä Suomen itsenäisyyspäivän juhlinta on omien sanojensa mukaan tippunut tätä nykyä pois kalenterista, muutamien sattumuksienkin kautta. Joillekin ulkosuomalaisille voi siis käydä näinkin päin.

Tällä kertaa en itse lähde ruotimaan Suomen itsenäisyyspäivän tuomia korostuneita suomalaisuusfiiliksiä, vaan kerron eräästä toisesta havainnostani. Sain tunteen, että kerrankin ulkosuomalaisena sain Suomeen maksamilleni veroille vastinetta.

Johdantoa

Olin tänä vuonna alkuvuoden Suomessa palkkatyössä. Siinähän siis olivat taustalla ne ikävät pakkopalaamiset Suomeen viisumikoukeroiden vuoksi ja ohjelmassa oli uuden viisumin hakua. Maksoin palkastani tietenkin veroja normaaliin tapaan, mutta erityisesti sadattelin siihen nykyään vakiona ja pakollisena kuuluvaa Yle-veroa. Muillekin ulkosuomalaisille tiedoksi, että Suomessa siis tätä nykyä kerätään verovaroja Yleisradion palvelujen ylläpitämiseen. Vuonna 2016 Yle-vero on 0,68 % ansio- ja pääomatuloista, tietyt maksimi- ja minimirajat maksuissa kuitenkin huomioiden. Ajattelin silloin, että mokomakin Yle-vero, mitä minäkin tuolla omalla panoksellani muka saan, en mitään. Ja toisaalta, nekin yhteiseen Yle-laariin laitetut kympit tulisivat itselleni kyllä muuhunkin tarpeeseen, sillä olihan tiedossa, että pian omat tuloni olisivat taas pyöreät nolla. No, eipä siinä vikinät auttaneet, vaan verot oli kiltisti maksettava.

Itsenäisyyspäivänä sain ns. omani takaisin

Kun nyt sitten itsenäisyyspäivä 2016 koitti, sainkin ns. omani takaisin. Mutta eipä se mennytkään heti ihan niin kuin Strömsössä. Tänä vuonna itsenäisyyspäivän tv-ohjelmista minulle Linnan juhliakin tärkeämpi taisi olla itsenäisyyspäivän paraati. Se järjestettiin ensinnäkin synnyinkaupungissani Kajaanissa ja halusin nähdä vilauksia talvisesta synnyinkaupungistani. Toisaalta Puolustusvoimien paraatit ja muut juhlat ovat kuuluneet muutenkin lapsuus- ja nuoruusvuosiini varsin kiinteästi, kapiaisen tytär kun olen. Niinpä olin varautunut aivan supernostalgisiin fiiliksiin. TV-lähetys paraatista alkoi Suomen aikaa klo 17, meillä klo 7. Laitoin oikein kellon varmuuden vuoksi aamuksi soimaan, etten vain jäisi lähetyksestä paitsi. Heräsin ajoissa ja säntäsin netin ääreen. Mutta sitten. Sitten tuli Yle ja romutti koko homman. Vastassa oli tämä:

Yle Areenasta paraatin katsominen suorana lähetyksenä ei siis toiminut! Olin minä kiukkuinen. Manasin Ylen ja Yle-veron alimpaan kolkkaan ja kävi siinä jo pienen kiukkupostin kirjoittaminenkin mielessä. Noh, onneksi paraatin pääsi näkemään netin kautta sitten, kun varsinainen tv-lähetys oli ohi. Toisin sanoen suoran tv-lähetyksen seuranta ei onnistunut, mutta jälkikäteen katsominen kyllä. Ettekä ehkä uskokaan, kuinka arvokkaita minulle olivat ne hetket, kun sain bongata edesmenneen isäni kollegoita sekä paraatiin osallistuneista sinibareteista että paraatin yleisöstäkin. Tämän jälkeen sain vielä suureksi ilokseni todeta, että Linnan juhlien seuranta onnistui netistä suorana lähetyksenä myös täältä ulkomailta käsin. Niinpä sanon, että kiitos Yle ja kiitos itselleni, kun maksoin Yle-veron omalta osaltani. Tätä juhlahetkeä kannatti verovaroin kannattaa! Nyt ensimmäistä kertaa ulkosuomalaisena siis tunsin, että sain Suomeen samana vuonna maksamistani verovaroista jotakin vastinetta. 

Kun sitten illalla menin vielä katsomaan Yle Areenasta jotakin koostetta itsenäisyyspäivän tarjonnasta, siellä tulikin eteen palautelomake. Annoin nyt ihan rakentavassa hengessä ystävällistä palautetta ja juurikin meidän ulkosuomalaisten näkökulmasta. Tietyt päivät ja juhlat televisio-ohjelmineen ovat meille tärkeämmässä asemassa kuin moni Suomen kamaralta katsoen uskoisikaan. 

Jee, Linnan juhlat ulkomailta käsin katsottuna!

Ja nyt minä hullu vain jatkan lisää veroista ilakointiani:

Toinenkin kiva verojuttu

Juuri tällä hetkellä on sitten toinenkin mukava juttu, mitä Suomen verotukseen tulee. Olin vuonna 2015 valtaosan vuodesta vuorotteluvapaalla ja vuorotteluvapaan aikaisesta korvauksesta pidätettiin korvauksen suuruuteen nähden suhteessa aika korkeata veroprosenttia. (Minun jäädessäni vapaalle veroprosentti oli 20 + 2 %). Nyt sitten sain tuosta veromäärästä joitakin roposia takaisin veronpalautuksen muodossa. Olenkin aikeissa tilata sillä rahalla itselleni jotakin pientä hemmottelua, hierontaa tai muuta mukavaa.

Kiva loppuu aikanaan

No, kaikki hauskuus loppuu aikanaan, niinhän meille suomalaisille on kautta aikain opetettu. Nyt minullakin kytee taustalla melkoinen sotku ja vielä selvittämätön hässäkkä, joka realisoituu nimenomaan, jos palaan Suomeen. Mitään vilpillistä en ole tehnyt, sitä ei tarvitse epäillä. Sotkuksi Suomen byrokratiassa riittää, että asuu tietyn ajan ulkomailla. Mutta tästä kuviosta ehkä myöhemmin lisää. Ja hei, ymmärrän oikein hyvin, että kun ulkosuomalainen sohaisee muurahaispesää nimeltään Suomen verotus, voi se aiheuttaa joissakin lukijoissa kovin kärkkäitäkin kommentointitarpeita. Ennen kuin lähetät minulle kuitenkaan vihapostia esimerkiksi aloitussanoilla: "No kuka käski sinne ulkomaille muuttaa, senkin veropakolainen...", niin pyydän sinua laskemaan ensin rauhassa yhdestä kymmeneen. Tämän välipuhalluksen jälkeen kirjoitetut kommentit ovat paremmin tervetulleita.

Tällainen itsenäisyyspäivä tällä kertaa. Iloitsin siis verojen maksamisesta, voitteko kuvitella! Nyt sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Green Friday ja hämmentävä Slab City

Tällä kertaa pari sanaa Green Friday -tempauksesta sekä yksi poiminta road trip -kohteistamme, hämmentävä Slab City. Se kummajainen, josta jo viime postauksessani teille vihjailin. 

Aivan ensinnä kuitenkin yksi hauska huomio.

Tämänkertaisen road tripin mailit

Road tripimme kesti kuusi päivää ja ajoimme tuona aikana noin 1 800 mailia eli 2 900 km. On se vaan hassu homma. Jos joku sanoisi minulle Suomessa, että lähdetäänkö ajamaan Suomi päästä päähän likipitäen kolme kertaa kuuden päivän aikana, toteaisin oitis, että älä hulluja puhu, en varmasti lähde! No, täällä sitä tulee helpostikin ajeltua moiset määrät. Olen puhunut näistä pitkistä ajomatkoista erään Yhdysvaltain itärannikolla vuosia asuneen kanssa ja hän totesi täysin samaa. Täällä pitkiä ajomatkoja sujuvoittavat leveämmät tiet useampine kaistoineen ja kaupunkien ulkopuolella ruuhkaton, joskus jopa liki olematon liikenne. Lisäksi mielekästä ajankulua automatkaan tuovat todella vaihtelevat ja paikoin aivan upeat tienvierusmaisemat. Sellaiset, että on suorastaan pakko pysähtyä. Suomessa näin voimakkaita maisemakontrasteja pitkilläkään automatkoilla en ole havainnut.

Mutta sitten vihreän perjantain tempaukseen:

Black Friday vs. Green Friday

Pelkästään Kaliforniassa on 280 State Parkia, luonnonpuistoihin verrattavaa puistoa. Näistä 116 osallistui tänä vuonna Green Friday -tempaukseen, jossa jaettiin ilmaisia päiväpasseja puistoihin pääsemiseksi kiitospäivän jälkeisenä Black Fridayna. Porukkaa houkuteltiin siis valitsemaan ostostungoksen sijaan reippailua ja patikointia luonnonhelmassa. Tänä vuonna Kaliforniassa oli jaossa kaiken kaikkiaan 13 000 autokohtaista ilmaispassia. Joidenkin puistojen ilmaispassit oli jo varattu netin kautta loppuun, kun itse sain vasta kuulla tempauksesta. Varaus ilmaispassista tuli siis tehdä etukäteen netissä ja myös printata lappu mukaan. Tämä siksi, että valtaosa puistoista sijaitsee alueella, missä eivät puhelin- ja verkkoyhteydet toimi. Jo viime vuonna samanlaisen tempauksen laittoivat Kalifornian lisäksi pystyyn Coloradon, Arizonan, Oregonin, Minnesotan, Missourin ja Delawaren osavaltiot. Niinpä uskoisin, että ensi vuonna tulee jälleen vastaava tempaus, joten ulkoilusta kiinnostuneiden kannattaa laittaa vinkki korvan taakse. Minä lunastin meille ilmaispassit kahteen eri puistoon Etelä-Kaliforniassa, mutta eipä kummassakaan sitten ollut edes ruuhkaa. Eipä silti, toinen puistoista, Anza Borrego Desert State Park on kyllä todella laaja maantieteellinen alue, että kyllä sinne helposti isokin väkimäärä uppoaa. 

Mutta hei, seuraavaksi siihen erääseen road tripimme kohteeseen. Kyseessä ei ollut puisto, vaan kerrassaan hämmentävä "kaupunki". Paikka, jolle en oikein sopivia kuvailevia sanoja tahtonut ensin edes löytää.

Slab City

Lähden avaamaan Slab Cityn tarinaa Wikipedian antamien tietojen pohjalta. Slab City tai The Slabs on Etelä-Kaliforniassa Sonoran aavikolle kerääntynyt yhteisö. Muuttovaellus Slab Cityyn alkoi vuonna 1965. Yhteisö koostuu valtaosin hipeistä, eläköityneistä veteraaneista, yhteiskunnasta tietoisesti erakoituneista ja ns. snowbirdeista eli "ihmismuuttolinnuista", jotka siirtyvät talveksi asumaan etelään, mutta palaavat kesän tullen takaisin pohjoiseen. Tällä hetkellä Slab Cityssa on kuitenkin 150 vakituista, ympäri vuoden asuvaa asukasta. "Kaupunki" on saanut nimensä toisen maailmansodan aikaisista merijalkavoimien kasarmin jäänteistä, kahdesta valtavan isosta betonilaatasta (engl. slab). Ne näkyivät Slab Cityn kupeessa edelleen, graffiteja täyteen piirrettyinä. 

Slab Cityssa ei ole sähköä, ei juoksevaa vettä, viemäröintiä, vessoja, eikä roskien poisvientipalvelua. Asuntovaunun alueelle parkkeeraaminen on luonnollisesti ilmaista. Kukapa siitä maksuja tulisi keräämäänkään? Asukkaat tuottavat tarvitsemansa vähäisen sähkön generaattoreilla tai aurinkopaneeleilla. 

Slab City Salvation Mountainilta kuvattuna.

Sitten omiin kokemuksiini Slab Citysta

Kun ajoimme kuoppaista tietä Slab Cityyn, kaupungin portilla tervehti eräänlainen vartiokoppi. O-ou, mihinkäs me oikein tulimmekaan? Muutoin yleisnäkymä oli rähjäisiä majoja ja kyhäelmiä, mutta pari ihan puhtoisen ja uudehkonkin näköistä asuntovaunua alueella vilahti. Ja todellakin vilahti. Valtaosa asukkaista oli nimittäin "aidannut" itselleen pihan pressuilla, verkkoaidoilla, matoilla tai kankailla, jotta oma kotirauha ohi ajavien harvojen turistien osalta säilyisi. Lisäksi yksikin tienkaartessa asusteleva oli kirjoittanut aitaansa ison vihaisen varoituskyltin: "Ajakin sitten pirun hitaasti!" 

Wikipedian sivuilta löytyvä kuva vartiokopista.

Ensin olin ajatellut kuvailla Slab Citya hökkelikyläksi, mutta sekin on liian rakennusmainen sana kuvaamaan tuota "kaupunkia". Asumukset vaihtelivat pressukattoisista majoista asuntovaunuihin ja näitä asumuksia oli siellä täällä, ei mitenkään tiheästi. Erakot halusivat nähtävästi pysyä erillään toisistaan Slab Cityssakin. 

Hippien oma Kiasma

Slab Citysta löytyi myös hippien oma taideinstallaatioalue nimeltään East Jesus. Paikallinen "Kiasma". ;-) Tämä "taide" oli kyllä niin erikoista, etten ole ennen nähnytkään. Nyt sille voin jo nauraa, mutta paikan päällä ollessa totesin täysin äimän käkenä ukkokullalle: "Siis mitä nappeja pitää ihmisen ottaa, että päätyy tämänkaltaiseen taiteeseen?!" Taideinstallaatioissa oli käytetty mm. autonrenkaita, polkupyörän vanteita, lasipulloja, auton romuja, haulikon hylsyjä, kenkiä, vanha keilarata, käytettyjä jääkaappeja, peilejä, simpukoita, vessanpyttyjä, nukkeja ja kaikkea mahdollista tuolta väliltä. Tämän postauksen ensimmäinen kuva on yksi East Jesus -tilataideteos. Se otti kantaa irvailemalla televisiosta tulevalle tavaralle. Sekin kuva on muuten ukkokullan ottama, itse en tajunnut hämmennykseltäni räpsäistä. Parin taideteoksen kupeesta löytyi myös laatikot, joihin sai halutessaan jättää rahallisia lahjoituksia The Slabseille. Lahjoituksien houkuttelemiseksi oli laatikkoon kiinnitetty mm. teksti (vapaa suomennos): "Harmittaako vetää rahoja vessanpytystä alas? Jätä dollarisi tähän laatikkoon, niin minä voin tehdä sen puolestasi."

Ja on Slab Cityssa oikein tapahtumiakin. Lauantai-iltaisin alueella 14 vuotta asustellut Builder Bill järjestää Wikipedian mukaan ulkoilmayökerhon nimeltään The Range. On lavat, vahvistimet ja valot eli pelit ja vehkeet. Lava on avoin muusikoiden ja muidenkin esiintymisille. 

East Jesus -taidetta. Nuo pötkylät auton keulassa, perässä ja katolla olivat haulikon hylsyjä.

Lisää taidetta. Ei tulis joka pojalla eikä tytöllä mieleenkään laittaa mallinuken jalkoja auton katolle!

Poislähtö

Olimme etukäteen ajatelleet haukata jotakin Slab Cityssa, mutta heh-heh-hee, eihän tuolla ollut mitään mistä ostaa! Niinpä "Kiasma"-kierroksen jälkeen lähdimme jatkamaan matkaamme. Automme navigaattori ajatti meidät vielä aivan ihme reittiä alueelta pois, joten saimme mulkoilla vielä "laitakaupungin" asutusta siellä täällä. Vaarallista siellä ei missään nimessä mielestäni ollut, koska kukaan ei oikein liikkunut missään. Yksi koiraansa ulkoiluttava nuori mies nähtiin ja yksi nainen kopistelemassa peittoa pressujen aitaamalla "pihallaan". Hekin pitivät kasvonsa visusti meistä ohiajavista poispäin.

Päällimmäinen ajatus poislähtiessä oli valtava hämmennys. Väistämättä sitä alkoi miettimään, millaisia elämäntarinoita kaupungin asukkailla taustallaan oli. Osa on tullut vapaaehtoisesti, osa ajautunut. Ja kuinka ihmeessä kaupungin asukkaat pärjäävät kesäkuukausina, jolloin alueen päivälämpötilat kohoavat liki +50 Celsius-asteeseen? Ilman juoksevaa vettä, keskellä erämaata! Kysyn vaan! 

Osittain tämä hämmennykseni voi johtua toki siitä, että menimme Slab Cityyn täysin extempore. Ehkäpä muistatte sen kiinalaisen, joka vuosi sitten automme pelastusoperaatiossa Kuolemanlaaksossa jättäytyi lähinnä tilanteen valokuvaushommiin, heh heh. Ukkokulta kun on tätä nykyä tämän kiinalaisen somekaveri, niin häneltä saimme vinkin tutustua myös Salvation Mountain -nähtävyyden kupeessa sijaitsevaan Slab Cityyn. Menimme kaupunkiin siis extempore, eikä mitään ennakko-odotuksia suuntaan tai toiseen ollut. Eikä oikein edes ennakkotietoa. Ja ehkäpä siksi kaikkeen näkemäänsä ei vain osannut millään tavalla varautua. Esimerkiksi jo tuo Wikipedian kuvaus "kaupungista" etukäteen olisi varmasti auttanut minunkin leukaani pysymään ihan siinä omalla paikallaan, eikä roikkumassa haavi auki.

Lopuksi vielä iloista tunnelmaa Salvation Mountainilta. Kyse on erään iäkkään hippimiehen yli 20-vuotisesta projektista erämaan keskeltä.

Että tällaisia vinkkejä tällä kertaa. Nyt sanon jälleen hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Roadtrippailua, auto-ongelmia, hiiriä ja tarantelloja

Roadtrippailua, auto-ongelmia, hiiriä ja tarantelloja. Niistä on Korpelan marraskuut tehty. Tässä nimittäin tuntuu nyt historia toistavan itseään, enkä malta olla kertomatta näistä yhtäläisyyksistä viime ja tämän vuoden marraskuun kesken. Ja sattuipa taas jotakin sellaista, ettei varmaankaan kovin monelle muulle osu vastaavaa.

Aavikkolohikäärme. Näihin maisemiin oli hinku päästä.

Aloitetaan road tripimme valmisteluista. Tänä vuonna auto-ongelmat ilmenivät juuri ennen reissua, ei onneksi reissun aikana niin kuin viime vuonna.

Auto-ongelmien selvittelyä

Viime viikolla Yhdysvalloissa vietettiin siis amerikkalaisten vuoden tärkeintä juhlaa, kiitospäivää. Tämä tiesi lomaa jopa useamman päivän verran monille työssäkäyville, myös ukkokullalle. Niinpä olimme varanneet kuusi päivää road tripille, joka suuntautui tällä kertaa Etelä-Kaliforniaan.

Automme, jolla matkaan oli tarkoitus lähteä, oli kuitenkin alkanut käyttäytymään omituisesti jo jokin aika sitten. Kumpikaan meistä ei oikein muista milloin nämä "vaivat" tarkkaan ottaen alkoivat, johtuen osittain siitäkin, että toista ominaisuutta tarvitsee täällä niin harvoin. Nimittäin pissapoikaa. Se vain lakkasi yhtäkkiä toimimasta. Mitään varoitusvaloja lasinpesunesteen loppumisesta tai muista häiriöistä ei kojetauluun tullut. (No, myöhemmin selvisi, ettei sitä varoitusvaloa näköjään autossa edes ole!) Toisena pienenä ongelmana oli, ettei auton ovia avaimenperästä lukitsemalla ja avaamalla kuulunutkaan enää minkäänlaista piippausta, ääntä, johon muuten näyttää kummasti tottuneen! Jopa addiktoituneen. Nyt kun ovia lukittaessa ei tuttua piippausta kuulunutkaan, sitä aina epäili, että niin painoinkos minä jo sitä nappia vai en. Ja sitten oli pakko varmistaa ja painaa vielä uudestaan.

Eli kaiken kaikkiaan pikku vikoja, helppo korjata, niin kuin Katsastus-elokuvastakin on opittu. Omat korjausyrityksemme eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta. Pissapoikaan lisätty neste valui samantien asfaltille. Jossakin oli siis reikä. Samoin auton kontrollipaneelista katsottuna auton ovien piippausääni näytti edelleen olevan päälle kytkettynä aivan kuten tähänkin asti. Vaikka äänikin säädettiin maksimille, mitään ei edelleenkään kuulunut. Mystistä.

Mitenkään radikaalin rajoittavasti autolla ajamiseenhan nämä vaivat eivät vaikuttaneet, mutta hyvähän ne nyt olisi katsoa ennen reissua kuntoon. Toisaalta myös tiedossa oleva road tripin mailimäärä, noin 1 800 mailia (2 900 km) ylittäisi auton seuraavan huoltoajankohdan, joten huolto reissua edeltävän viikon perjantaille tilattiin. Onneksi!

Autohuollossa

Vein auton huoltoon ja selitin havaitut pikku ongelmat. Työn vastaanottaja tuntui jotenkin vähättelevän vikoja. Totesi mm. että ovien lukituspiippaus nyt vain on vaiennut, koska oletettavasti avaimenperän patteri olisi kulunut loppuun. Niinköhän, kun toistakaan avaimenperää käyttämällä piippausta ei vain kuulu? Lupasivat kuitenkin selvittää nämä pikku viat normaalin huollon yhteydessä. Sanoin tulevani parin tunnin päästä autoa hakemaan ja sen luvattiin olevan valmiina. No, toisin kävi.

Oli kulunut 2,5 tuntia, kun palasin autohuoltoon. Menin tiskille, missä minulle ilmoitettiin, että auto ei ole vielä valmis, sillä ovien lukitusäänen puuttumista ei vieläkään olla saatu selville. Istuuduin odottamaan. Meni noin 20 minuuttia, kun sain puhelun auton vastaanottaneelta henkilöltä. Sanoin olevani autoliikkeen toisessa päässä ja tulevani paikalle, jotta voidaan keskustella kasvokkain. Siellähän sitten odotti yllätys. Automme oli edelleen huoltotilan ovien edessä konepelti auki. Tiesin, ettei tämä tiennyt hyvää. Auton äärellä minua odotti sekä auton vastaanottaja että yksi huoltoukko. Herrat kertoivat, että pissapojan vika oli saatu selville. Automme moottoritilasta, pissapojan nestesäiliön vierestä suojamuovin takaa oli löytynyt hiirenpesä! Ja pissapojan nesteletku oli purtu poikki! Huoltoukko minulle oikein osoitti, mistä kohtaa pesä oli poistettu. Moottorin päällä lepäsi yhä myös joitakin papanoita ja ukot tiesivät niiden olevan hiiren jätöksiä. Minusta ne kyllä näyttivät hiirenkakkaa isommille, mutta ajattelin, että kai nämä amerikkalaiset hiiret sitten vaan ovat isompia. Myös viime marraskuussa meillä oli se hiiriepisodi siellä motellissa.

No, eipä tässä vielä kaikki. Sitten huoltoukko osoitti moottoritilan toiseen reunaan, sinne, missä ajotietokoneen piuhat sijaitsevat. Ukko sanoi, että siellä on toinenkin pesä! Ukko varmaan näki naamastani, etten ottanut uskoakseni tapausta, joten hän näytti pienen pienestä raosta pesän paikkaa minullekin. Ja sieltähän se moottoritilan uumenista pikkaisen pilkotti. Jotakin valkoista höttöä siellä ainakin oli. Niinpä huoltoukko totesi, että hiiri on todennäköisesti purrut myös ajotietokoneesta ovien piippausäänipiuhan poikki ja on syytä tarkistaa, onko muihinkin piuhoihin ja letkuihin isketty hampaita. O-kei. Koska pesä ja ajotietokoneen piuhat sijaitsivat sen verran hankalassa paikassa, jouduttaisiin autosta purkamaan nyt käytännössä puoli keulaa, jotta lopulliset vahingot saataisiin selville. Auto tulisi siis jäämään ainakin seuraavaan päivään tätä purkutyötä varten. Tässä vaiheessa auton vastaanottanut ukkeli alkoi myös kertoa, että joillekin on tullut tonnienkin lasku jyrsijöiden tihutöistä, joten kannattaa olla jo vakuutusyhtiöön yhteydessä, mitä vakuutuksemme mahdollisesti kattaa. Voi hyvät hyssykät sentään. Kyllä tässä tuli nyt jo liikaa informaatiota. Ja parin päivän päästä piti automatkalle lähteä...

Onneksi auto kuitenkin valmistui seuraavana päivänä. Mutta vielä tulee piste i:n päälle. Kun auton huoltoyhteenveto mukaamme saatiin, luki papereissa, että toinen oli ollut rotan pesä! Anna mun kaikki kestää! Että ensin hiiri ja sitten rotta! Ilmankos ne papanat niin isoja olivatkin! Ja hei, jos näiden autoomme linnoittautuvien jyrsijöiden koko kasvaa samaa rataa, on kai seuraavaksi odotettavissa opossumi ja sitten majava! Tässähän pitää pian alkaa vuokraa perimään, pentele vieköön! Ei Piilaaksossa kukaan saa kattoa ilmaiseksi pään päälleen.

Pohdiskelua tilanteesta

Jälkeenpäin sitten mietimme, että olisiko nämä talttahampaat ottaneet ja majoittuneet automme moottoritilaan, kun olimme aiemmin pohjoisessa Mount Shastalla. Siellähän nimittäin oli jo pakkasyöt, joten auton lämmin moottoritila on hyvinkin voinut olla houkutteleva paikka siimahännille. Yök, sanon joka tapauksessa. Mutta onni onnettomudessa oli tietenkin se, että rottakin oli sitten valinnut aamu- tai iltapalakseen tuollaisen ei niin tärkeän piuhan kuin ovien lukitusäänipiuhan. Eikä mitään jarruletkua! Mieti! Ja että kaikki piuhat todella tarkistettiin ennen matkaa. Siellä kun olisi taas keskellä erämaata piuhan lopullisen katkeamisen vuoksi automatka tyssännyt, niin olisi ollut jo yhtymäkohtia viime vuoden marraskuuhun vähän liiankin kanssa!

Niin ja että voiko taas kenellekään muulle tapahtua vastaavaa? Useimmat ystävistämme eivät olleet koskaan kuulleetkaan moisesta, että hiiren, saati rotan pesiä konepellin alta löytyy! Niinpä aika moni luuli meidän asiasta ensin vain vitsailevan. Kun oli sitten näyttää huoltamon korjausyhteenveto kaikkine jyrsijäselityksineen lienee varmistuneen, että tapaus oli totta kuin kirkon rotta, heh heh.

Huoltoyhteenvetoa (rat = rotta, rodent = jyrsijä). Lopulta selvisimme jyrsijälystistä onneksi vain 250 dollarin laskulla, huh.

Vielä lisää eläinosastoa

Ja minkäslainen kauhutapaaminen viime vuonna siellä Nevadan erämaateitä ajellessa sattuikaan? Näin silloin ensimmäistä kertaa elämässäni luonnossa vipeltävän tarantellan. Ja kuinka kummassa, nyt tällä road tripillämme törmäsin toisen kerran tarantellaan! Korpelan perusmarraskuista settiä. Siellä yhdellä kuumalla haikkipolulla se 8-jalkainen karvakoipi meitä vastaan tuli. Olinhan minä kauhusta kankeana! Hrr, vieläkin puistattaa.

Siinä se on! Päivä sattui olemaan Black Friday ts. amerikkalaisten harrastama tarjousten perässä juoksupäivä. Vitsailinkin kysymyksellä, kuinka saada pulssi kohoamaan Black Fridayna. No törmäämällä isoon tarantellaan haikkipolulla.

Että tällainen marraskuu tähän mennessä. Onhan tätä vielä pari päivää toki jäljellä... Tiedä, mitä eläinkohtaamisia tähän vielä mahtuukaan. Mutta ehdottomasti parasta tämän vuoden marraskuussa on se, että tänä vuonna minä en joudu pakkopalaamaan Suomeen viisumiongelmieni vuoksi. Nyt saan pysytellä tai olla pysymättä maassa ihan oman tahtoni mukaan, jee!

Katsotaan, josko kirjoittelen tuosta road tripistämme ja sen kohteista vielä oman postauksensa. Ainakin yksi kohteista oli kerrassaan niin o-u-t-o, etten ole vielä oikein keksinyt sopivia sanoja näkemääni edes kuvailemaan. Pitänee vielä pari päivää sulatella, katsella niitä tasan kolmea kuvaa, jotka kykenin kännykälläni hämmentävässä tilanteessa ottamaan. Jospa sanat alkaisivat löytymään ja kirjoittelen sitten ainakin tästä kummallisesta kohteesta. Pysykäähän siis linjoilla. Siihen asti sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Kai tämä joku ulkosuomalaisuuden vaihe on

I see people! Minä näen ihmisiä. Tai paremminkin minä näen omia tuttuja ja läheisiäni täällä Kaliforniassa. Minä näen heitä tv-sarjoissa, joogassa, kaupan hyllyväleissä, kassajonoissa, meksikolaisravintolassa ja kotikaupunkini jalkakäytävillä. Nämä Kaliforniassa vastaantulijat ovat tuttujeni ja läheisteni kaksoisolentoja. Ainakin omasta mielestäni. On taas tämä vaihe menossa. Näen tuttujani muka kaikkialla.

Westworldin Maeve. Kuva HBO:n sivuilta.

Kerron pari esimerkkiä. Aloitimme ukkokullan kanssa seuraamaan HBO:n uutuussarjaa Westworld. Sarjassa Mariposan saluunan emäntää Maevea näyttelee Thandie Newton. Varmaan joka kerta sarjaa katsoessamme totean, kuinka hänen ulkonäkönsä muistuttaa niin vahvasti opiskeluvuosiltani saamaani rakasta ystävää. Yhdennäköisyys on mielestäni hämmentävä ja joka kerta näyttelijän sarjassa nähdessäni alkavat ajatukseni harhailemaan hetkellisesti joissakin ystäväni kanssa yhteisissä hetkissä ja tapahtumissa Oulussa, vaikka mielenkiintoinen tv-sarja silmien edessä pyöriikin. Näin käy joka kerta. En vain voi sille mitään.

Tässä puolestaan Wikipedian kuva Thandie Newtonista. Tästä kuvakulmasta katsottuna yhdennäköisyys ystävääni on mielestäni vieläkin ilmeisempi.

Samoin minulla saattaa loksahtaa leuka auki vaikkapa meksikolaisravintolassa, jossa pöytiin ohjaava nainen on kuin ilmetty ex-työkaverini. Se, joka sittemmin siirtyi sinne leipomobisneksen puolelle. Meksikolaisravintolan naisen huulipunakin on täsmälleen samansävyistä kuin työkaverinikin tuppasi laittamaan juhlavamman tilaisuuden tullen. Hämmentävää. Ja näitä yhdennäköisyystapauksia on ollut monia, monia muitakin.

Ensimmäisen kerran tämä voimakkaampi "I see people"-vaihe oli minulla noin 1,5 vuotta sitten. Muistan tämän hyvin, sillä lähetin tuolloin yhdelle tutulleni Ouluun täällä ottamani kuvan. Kuvassa oli silloisen piilaaksolaisen joogaryhmäni vetäjä, joka oli kuin ilmetty "vaihteen Marja" (nimi muutettu), kuten häntä työpaikalla yleisesti kutsuttiin. Kyllä minulla täällä tahtoi mennä kyseisen joogaopen ohjeet ohi korvien, kun minä vain toljotin kuinka samannäköinen hän tuttavani kanssa olikaan. (Tämä oli muuten hauska ja aika erikoinen joogaryhmä. Pitäisikin kaivella muistin sopukat ja kirjoittaa siitäkin postaus.)

Kuin kaksi Marjaa. Vai miten se meni?

Nyt tämä vaihe on minulla toista kertaa Piilaaksossa asumisemme aikana. Olen yrittänyt pohtia ja analysoida mistä tämä tällainen vaihe oikein johtuu. Kovin usein tätä ei siis esiinny juuri näin, että havaitsisin yhdennäköisyyksiä näin usein ja yhdessä rytäkässä. Onko kyseessä oire Suomi-ikävästä, joka sekin kulkee aalloissa? Välillä nimittäin sekin tunne on huomattavasti voimakkaampi, välillä laimeampi. Totta kai tunnen ajoittain kovempaa ikävöintiä myös näitä näkemiäni tuttuja kasvoja kohtaan. En kuitenkaan allekirjoittaisi tätä ainakaan ainoaksi selitykseksi, sillä en usko ikävöiväni esimerkiksi oululaisen työpaikkaruokalani kassaneitiä, jonka nimeä en edes tiedä. Hänetkin kun muka kerran näin piilaaksolaisessa ihmisvilinässä, mutta paksuhkosta amerikkalaisesta aksentista päätellen kyseessä ei kuitenkaan ollut olettamani kassaneiti. 

Kertooko tämä vaihe siis ennemminkin siitä, että sitä ikävöi niihin tärkeisiin sosiaalisiin ympyröihin, joihin Suomessa asuessaan on kuulunut? On ollut työkaverit, harrastuspiirit, sukulaiset ja muut ystävät, joita kaikkia olen saanut tavata säännöllisesti. Nyt olen noista pitkäaikaisista, jopa eliniän mittaisista sosiaalisista verkostoista ainakin fyysisesti pois, ulkopuolella. 

Tämän parempaa selitystä en näille näyilleni ole osannut tähän mennessä antaa. Jos jollakin toisella ulkosuomalaisella on esiintynyt samanlaista, tai jos tälle ilmiölle löytyy jotakin muuta pätevää selitystä, kuulisin niistä mielelläni. Että olenko minä siis tulossa hulluksi vai kuuluuko tällainen ihan normaaliin ulkosuomalaisen elämään? 

Sitten on taas heippojen aika hetkeksi. Tällä viikolla Yhdysvalloissa vietetäänkin jälleen kiitospäivää, joten toivotan teille kaikille paikalliseen tapaan: "Happy Holidays!" Ja lopuksi toki blogini perinteiset hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!