Dilemma, joka bloggaamisessani tahtoo olla

Tällä kertaa minulla on teille kysymys. Haluaisin kuulla siihen mielipiteenne, arvoisat lukijani.

Kalifornialainen palmu 29.9.2016. Joskushan sitä voi postaukseen täräyttää myös kuvan, joka ei liity aiheeseen millään tavalla.

Nyt on nimittäin muutaman kerran blogini historiassa käynyt niin, että olen saanut tekstin kirjoitettua lähestulkoon valmiiksi, mutta kuvat aiheesta puuttuvat. Vaikka puhelimeni kätkeekin hurjat määrät otoksia (tulin juuri poistaneeksi puhelimestani 4195 jo varmuuskopioitua kuvaa), niin sitten kuitenkaan juuri siitä sillä kertaa kirjoittamastani aiheesta ei ole yhtään kuvaa valittavana. Niinpä minulla on dilemma: Julkaistako blogipostaus ilman aiheeseen liittyviä kuvia vai odottaako, että sopivat kuvat saa otetuksi? Joskus on tiedossa, ettei kuvaa tai kuvia pääse ottamaan vielä moneen päivään, jopa viikkoon, ehkä kuukauteen, joskus kyse voi olla vain päivästä parista. 

Hyvä esimerkki tällaisesta tapauksesta oli nyt tämä 2-osainen apteekkipostaussarjani. Kun sairaana apteekissa lääkkeeni perässä haahuilin, ei käynyt mielessänikään ottaa kuvia apteekista juuri sillä hetkellä. Sain kuitenkin sairaspedillä idean postaussarjasta ja kirjoitettua tekstejä valmiiksi jo aika kivasti, mutta ei sitten oikein huvittanut kipeänä lähteä asioikseen apteekkiin kuvia ottamaan. Tällaisina hetkinä ainakin minulle bloggaajana tulee hiukan piinaavakin tunne, kumminko toimia. Julkaistako teksti ilman kuvia vai odottaako kuvia silläkin uhalla, että postauksissa tulee pidempi tauko? Toisaalta, onhan mulla tämä dilemma kyllä toisinkin päin. Kuvia on otettu tuleviin postauksiin valmiiksi jo vaikka millä mitalla, mutta sitten ei ole aikaa tai intoa juuri siitä aiheesta sillä hetkellä kirjoittaa. Kuvia ilman tekstejä -tyylisiä postauksia en juurikaan ole harrastanut. 

Itse pidän kuvista kovastikin, sekä niiden ottamisesta kuin niiden katselustakin, vaikkapa muiden blogeja lukiessani. Mutta se onkin minun mielipiteeni ja nyt tahtoisin kuulla teidän mielipiteenne tähän mieltäni askarruttaneeseen kysymykseen. Kuinka tärkeiksi te koette kuvat blogissani? Ja joo, maapallo jatkaa pyörimistä suuntaansa ilman tämänkin "superviheliäisen" tilanteen ratkaisua, mutta kiva olisi saada kommenttejanne. Sana olisi nyt vapaa ja minä sanonkin teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Amerikkalaisessa apteekissa, osa 2: omat ensikokemukseni

Sairastaminen ei ole kivaa, sairastipa sitten missä maassa tahansa. Täällä ulkomailla asuessa siihen vain tulee vielä yksi rasite lisää, jos ja kun joudut sairaudestasi jo muutenkin heikompikuntoisena selvittämään paikallisia käytäntöjä ja törmäämään ihmekiemuroihin. Minulle kävi näin, kun ensimmäisiä amerikkalaisia reseptilääkkeitäni menin ostamaan. Kyllä siinä suomalaisen apteekin selkeätä käytäntöä ja jouhevuutta ikävä tuli! 

Tässä siis apteekkipostaussarjani toinen osa, omista ensikokemuksistani.

Reseptilääkeosastolla

Minulla ei ollut etukäteen minkäänlaista haisua, kuinka täkäläisten apteekkien reseptilääkeosastolla toimitaan. Apteekissa, johon olin pyytänyt reseptini lääkärin sähköisesti toimittamaan, oli reseptilääkepuolella kolme eri nimellä varustettua luukkua! Niin, tai sitten luukulla ei ollut nimeä ollenkaan. Yksi luukku oli erillään ja kauempana muista luukuista, mutta sen takana avautui täsmälleen sama tila kuin muidenkin luukkujen takana. Tämä luukku ei ollut minkään niminen. What the heck?! Sitten oli pari kolme luukkua, joiden päällä luki "pick up" eli lääkkeiden noutoluukku ja sitten näiden vieressä, mutta eri seinustalla oli yksi "tapaa farmaseuttia" -luukku. Okei... 

Apteekin eri luukkuja. Kolmas, nimeämätön luukku ei näy tässä kuvassa sen ollessa niin erillään.

Kun menin paikalle, yllä olevan kuvan mukaista jonoa ei ollut. Niinpä haahuilin luukkujen edessä tyyliin heitänkö noppaa, mille luukulle pitäisi mennä. Nainen sinisessä työasussaan huikkasi tiskinsä takaa minut pick up -luukulle. Selitin asiani ja reseptiä alettiin nimelläni tietokoneelta etsimään. Niin, täällähän ei siis todellakaan käytetä henkilöiden sosiaaliturvatunnuksia apteekki- tai sairaala-asiakkaiden tunnistamisessa niin kuin Suomessa aina ja varmaan ikuisesti. Täällä käytetään ainoastaan nimeä ja syntymäaikaa. Syynä tähän on tosiasia, ettei läheskään kaikilla täällä ole sosiaaliturvatunnusta!

Nainen tavasi nimeni antamastani ajokortista moneen kertaan ja tarkisti syntymäajankin. Mitään reseptiä tiedoillani ei löytynyt. Vielä yksi uusi haku, mutta tuloksetta. Minä intin, että kyllä resepti juuri tähän kyseiseen apteekkiin tilattiin. Nainen sanoi, että nyt kannattaisi varmaan soittaa terveysasemalle ja varmistaa, että kyseessä on todella tämä apteekki. Poistuin tiskiltä.

Soitto terveysasemalle, josta varmistettiin, että kyllä, oikea apteekki on kyseessä. Ja että kuulemma joskus sähköisten reseptien kanssa vaan käy näin. Nii-in, olipa jännä juttu, että taas minun kohdalla tökkäsi. Terveysaseman asiakaspalvelija aikoi lähettää reseptin uudestaan, käski odottaa muutaman minuutin ja mennä sitten luukulle toistamiseen. Tällöin resepti olisi varmasti ehtinyt kirjautua järjestelmään. 

Odotin kierrellen apteekin lukuisia hyllyvälejä ja palasin luukkujen eteen. Nyt sitten edessä olikin kahdeksan henkilön jono. Odotin kiltisti totta kai vuoroani, vaikka kuumeinen hiki sai seisoskellessa olon tukalaksi ja heikoksi. Lopulta tuli vuoroni ja sama nimi- ja syntymäaikaruljanssi uudestaan. Taaskaan mitään ei löytynyt! Tällä kertaa tiskin takana oleva myyjä huomasi kuitenkin kysyä, että olenko tämän apteekin asiakkaana sattumoisin ensimmäistä kertaa. Sanoin olevani. Joo, no siinä tapauksessa sinun pitää mennä teknikon (technician) puheille, jotta hän saa ensimmäisen reseptisi ulos ja lisättyä tietosi järjestelmäämme. Minua palvellut myyjä ei voinut tehdä sitä tällä luukulla. Aha, just. Tämä teknikko oli siellä kolmannella, erillään sijaitsevalla luukulla, jonka päällä ei lukenut mitään opastetta. (Kysymys: Montako teknikkoa työskentelee suomalaisessa apteekissa?)

Menin teknikon luukulle. Taas kerran nimi- ja syntymäaikaruljanssi. Teknikollapa olikin jo printattuna noin A5-arkin kokoinen lappunen, ilmeisesti se kovasti kaivattu resepti. Osoitetiedot ja puhelinnumerot tarkistettiin, tietojen naputtelua tietokoneelle. Lopulta pyydettiin palaamaan odottamaan pick up -luukkujen eteen. Lääke olisi valmiina arviolta 15 minuutin kuluttua ja minua tultaisiin kutsumaan lääkkeiden noutoluukulle etunimelläni. Liekö tämä jokin henkilötietosuoja-asia täällä, ajattelin. Kaikki muutkin asiakkaat oltiin nimittäin kutsuttu ainoastaan heidän etunimellään noutamaan lääkkeitään. Onpa hienovaraista! 

Kun noin 15 minuuttia oli kulunut, minua ei suinkaan huikattu etunimeltä tiskin takaa, vaan kuulutettiin kaiuttimista siinä koko hemmetin kokoisessa apteekissa! Ja koko komealla nimellä! Että se siitä henkilötietosuojasta ja hienovaraisuudesta! Kuulutuksesta jäi epäselväksi, mille luukulle piti mennä. Mielestäni kehotettiin menemään "tapaa farmaseuttia" -luukulle. Menin siihen. Sanottiin, että olen väärällä luukulla ja piti mennä pick up -luukulle. Pick up -luukuilla ei kuitenkaan ollut ketään minua odottamassa niin kuin muiden lääkkeidensaajien kanssa oli käytäntönä ollut. Samaan aikaan minua kuulutettiin taas kaiuttimista niin, että apteekki raikasi! Että mulla meni hermo! Aloitin suomenkielisen astetta kipakamman sadattelun ukkokullalle, vaikka syytönhän se raukka tähän pomputteluun oli. Mitä hel***in toimintaa tämä oikein on?! 

Minut ohjattiin jonon päähän, mitä kenenkään muun lääkkeennoutajan ei tarvinnut tehdä. Jonossa ensimmäisenä ollut mies varmaan näki ja kuuli, että pian tuo luukulta toisella hyppyytetty nainen räjähtää käsiin ja päästi minut edelleen jonossa. Kiitin miestä kovasti, eikä hän ollut jonossa eteensä päästämisestä moksiskaan. Niin, ja sitten taas odotin, koska edelleenkään ketään ei ollut noutoluukuilla asiaani hoitamassa. En siis käsitä, miksi minua piti kuuluttaa koko nimelläni ja oikein kahteen kertaan, vaikka lääkkeenihän ei selvästikään ollut vielä edes valmis. Muiden kohdalla aina joku oli jo lääkkeiden kanssa odottamassa niiden hakijaa.

Lopulta tiskin taakse tuli myyjä. Nimi- ja syntymäaikaruljanssi. Tässä vaiheessa apteekin työntekijöillä tuli jo varmaan sukunimenikin korvista ulos. Olihan sitä tavattu jo aika monet kerrat. Tiedot löytyivät ja myyjä nouti lääkkeen takana sijaitsevalta pöydältä. Lääke oli jo sujautettu pieneen paperipussiin ja pussi nidottu kiinni. Mutta kas, kun lääkkeeni sisältämä suljettu paperipussi nostettiin tiskille, niin sitten taas odotettiin. Odotettiin, kunnes yksi henkilökunnan jäsenistä, joka ilmeisesti oli paikan ainoa farmaseutti valkoisine takkeineen, tuli kertomaan lääkkeen annostuksen ja mahdolliset sivuvaikutukset. Hänellä oli myös valta naputella lääkkeen hinta kassaan. Sitten farmaseutti poistui paikalta ja alkuperäinen myyjä jatkoi rahastuksen parissa. Että sellainen reilu tunti siinä sitten vierähti saada yksi 120 millilitran pullo lääkettä! Hintaa pullolle tuli alle viisi dollaria ja yhdet menetyt hermot.

Tässä se 120 ml:n pullo taikamönjää nyt sitten on. Jännä juttu muuten, että lääkkeiden kohdalla näytetään täälläkin käytettävän millilitroja ja tablettien esim. ibuprofeenin kohdalla milligrammoja. Ovatko siis amerikkalaiset joutuneet tässä antamaan periksi paunoistaan, unsseistaan, punsseistaan ja muista töttöröö-mittayksiköistään? ;-)

Poistuin tiskiltä ja kiitin vielä kohteliaasti uudestaan miestä, joka päästi minut edelleen jonossa. Maksoimme muut ostokset vielä tavaratalon toiselle kassalle ja lähdimme lääkkeeni kanssa vihdoin ja viimein ulos apteekista. Apteekissa vierähti siis aikaa enemmän kuin terveysaseman päivystyksessä lääkärikäynnissä! Käsittämätöntä touhua!

Juttelevat järjestelmät? 

Mietin sitten jälkeenpäin, että onkohan täällä apteekkiketjuilla yhtenäiset järjestelmät eri toimipisteiden kesken vai ei. Eli jos seuraavan kerran menen saman ketjun, mutta naapurikorttelissa sijaitsevaan apteekkiin, niin joudunko taas menemään tämän mystisen teknikon kautta, jotta tietoni saadaan järjestelmistä näkymään. Vai löytyvätkö tietoni nyt naapuriapteekista automaattisesti? Pahoin pelkään. Ja oletan, ettei tiedot ainakaan välity apteekkiketjulta toiselle. Jo sekin, että sähköinen resepti tilataan tiettyyn apteekin toimipisteeseen, eikä vain tiettyyn apteekkiketjuun taitaa kertoa, etteivät järjestelmät keskustele eri toimipisteiden välillä. No, eipä ne järjestelmät tunnu keskustelevan aina viiden miljoonan asukkaan Suomessakaan, joten ei kai voi olettaa niiden keskustelevan yli 300 miljoonan asukkaan Yhdysvalloissa.

Tässä taisi nyt siis käydä niin, että tässä tuli valittua tämä yksi ja sama apteekki vakiopaikaksi. Ettei taas pidä mennä teknikon kautta. No, ainakin tunnen tämän apteekin joka ikisen luukun jo läpikotaisin, olipa yläpuolella opastekylttiä eli ei.

Walgreens-apteekin mottona on "At the corner of happy and healthy". Jaa-a. En minä kyllä kovin onnellisena, enkä terveenäkään sieltä poistunut. Verenpaineetkin oli varmaan tapissa.

Loppuhuipennus

Ja ettepä arvaa! Nythän kävi sitten niin, että tulevaa häämatkaamme varten saamme lavantautisuojan, joka otetaankin kuurina suun kautta tabletteina, ei piikkinä. Tämä vaatii totta kai lääkkeiden määräyksen reseptillä. Näin ollen voin postaukseni loppuhuipennuksena kertoa, että pääsemme heti tällä viikolla käymään apteekissa uudestaan! Kyllä taas riemu repeää. Minulle on kyseessä toinen amerikkalaisen reseptilääkkeen nouto, mutta ukkokullalle ensimmäinen. Pitänee pakata eväsleivät reppuun mukaan, jotta jaksamme taas luukulta toiselle hyppyytystä. Alankin tästä seuraavaksi käärimään leipiä voipaperiin ja sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Jos ei ala pariin viikkoon kuulua uutta postausta, olemme jääneet ikuiseen luuppiin amerikkalaisessa apteekissa. 

Amerikkalaisessa apteekissa, osa 1: yleiskatsaus

Jos on ollut viime aikoina ilmassa häämatkakuumetta, niin on ollut vähän muutakin kuumeilua. Omituisen ja ailahtelevan taudinkuvani kanssa menin tällä viikolla lopulta lääkäriin ja apteekkireissuhan siitä sitten tuli. Sain ensimmäisen amerikkalaisen reseptilääkkeeni. Ja siellä apteekissa oli sitten mennä hermo! 

Niinpä kerron teille seuraavaksi hiukan amerikkalaisista apteekeista. Olen jakanut postaukseni kahteen osaan, joista ensimmäisessä kerron hiukan yleistä amerikkalaisista apteekeista ja täkäläisten lääkkeiden hinnoista. Toisessa kerron sitten tuosta omasta ensikokemuksestani, kun reseptilääkettä ostin. Se kun ei mennyt aivan niin kuin Strömsössä. 

Amerikkalainen apoteekki.

Mutta aloitetaanpas lupaamallani yleiskatsauksella:

Apteekkien kokoluokka

Keskivertoapteekki Yhdysvalloissa, tai ainakin Kaliforniassa on sellaisen suomalaisen kolmen K:n supermarketin kokoinen. Puhutaan siis eräänlaisesta tavaratalosta! Tavaratalosta niin kokonsa kuin valikoimansakin suhteen. Täällä ulkomailla asuessa minulla onkin lävähtänyt silmät auki, miksi ihmeessä suomalaiset apteekit toimivat usein aivan järjettömän pienissä neliömäärissä ja sitten ne sullotaan täyteen tavaraa! Nykyään muutamia poikkeuksia jo toki löytyy. Että sitten kun siinä toppatakissasi yrität pikkuriikkisen suomalaisapteekin käytävällä käännähtää, niin aina tiputat jotakin lattialle jostakin ylimääräisestä pahvisesta telinehökötyksestä. Onko ne piikkipaikoilla olevien liiketilojen kalliit vuokrat vai mikä ajaa apteekit tähän minimalistiseen neliömäärään? Vaikka luulisihan tuota suomalaisessa lääkemyynnissä aika hyvät katteetkin olevan...

No, palataanpa ihmettelemään amerikkalaista apteekkia. Yhdysvalloissa apteekit ovat ensinnäkin osavaltiorajat ylittäviä ketjuja. Tunnetuimpia ovat kenties Walgreens, CVS Pharmacy ja Rite-Aid, jotka ainakin Kalifornian katukuvassa näkyvät eniten. Itärannikolla voi hyvinkin olla omia apteekkiketjuja, joista en edes tiedä.

Näiden lisäksi suosituissa ruokakauppa- ja tavarataloketjuissa, kuten Safeway ja Target, on omat osastonsa sekä käsikauppa- että reseptilääkkeille. Kyllä, reseptilääkkeitä saa ruokakaupasta. Jopa tukkuketju Costco tarjoaa oman resepti- ja käsikauppalääkeosastonsa. Näin ollen lääkkeiden osto onnistuu tarvittaessa helposti ruokaostosten lomassa, mikä on kyllä mielestäni tosi kätevää.

Edellisen kuvan apteekkia sisältä kuvattuna. Hyllyvälejä riittää. Etualalla mm. Sinful Colors -merkkisiä kynsilakkoja.

Valikoima 

Vaikka puhutaan apteekeista, niin niistä voi ostaa lääkkeiden lisäksi paljon muutakin. Yleensä hyvin laajasta valikoimasta löytyy päivittäishygieniatarvikkeita, usean eri tuotemerkin meikkejä, pesuaineita, kuivamuonia (kuten erilaisia säilykkeitä, perunalastuja ja mausteita), limppareita ja mehuja, pienelektroniikkaa (kuten muistikortteja ja USB-piuhoja), lasten leluja, uimarantavälineitä, pyörätuoleja ja tietenkin myös alkoholia. Sekä viinejä, että väkeviä. Jos siis tähän asti elämässäni olenkin saanut apteekeista mielleyhtymiä sanoihin terveys ja hyvinvointi, niin ainakin täkäläisten apteekkien sipsi- ja alkoholihyllyt ovat moiset kytkökset romuttaneet täysin. 

Apteekin valikoimaa.

Vaatteita ja karkkeja, apteekista toki.

Lääkkeiden hinnoissa todellakin on eroja!

Suomessahan apteekkitoiminta on ainakin vielä varsin säänneltyä. Täällä päin maapalloa ainakin reseptilääkkeiden hinnoissa löytyy isojakin eroja. Olen asentanut puhelimeeni Good Rx -sovelluksen, jonka avulla pystyy hakemaan lääkkeen nimellä sen hinnat paikallisista eri apteekeista. Sovellus antaa tarkan etäisyyden kuhunkin apteekkiin ja paljonko reseptilääke ko. apteekissa maksaa. Ainakin meidän sairasvakuutuksemme kattaa myös osan lääkekustannuksista, mutta jotta kuvio ei olisi liian yksinkertainen, korvausta ei saa kaikista apteekeista. Kerron tästä sitten lisää, kunhan kirjoittelen niistä amerikkalaisista sairasvakuutuskiemuroista.

Mutta vielä niistä täkäläisten lääkkeiden hinnoista. Annan esimerkin. Nyt minulle määrätiin siis kodeiinipitoista yskänlääkettä 120 millilitran pullo. Maksoin itse siitä 4,72 dollaria. Kun sitten hain jälkikäteen kännykkäsovelluksella kyseisen lääkkeen hintahaitarin ilman sairasvakuutuskorvauksia, niin hinnat vaihtelivat aika hurjasti. Edullisin paikka (tämän lääkkeen kohdalla Walgreens) tarjosi lääkettä hintaan 26,47 dollaria ja kallein (Safeway) hintaan 52,55 dollaria. Kallein oli siis jotakuinkin tuplahintainen edullisimpaan verrattuna.

Toisessa tekemässäni lääkehintavertailussa kallein hinta lääkkeelle oli yli kolminkertainen edullisimpaan verrattuna! Jokin aika sitten ukkokullalleni määrättiin tulehduskipulääke, joka tuli noutaa apteekista mikäli oireet pahenisivat. No oireet hävisivät onneksi lopulta itsestään, eikä lääkettä tarvittu, mutta halusin testata silloin tätä Good Rx -sovellusta ensimmäistä kertaa. Tuolloin sovellus antoi lääkkeelle edullisimmaksi hinnaksi Walmartin hinnan 4,00 dollaria ja kalleimmaksi CVS Pharmacyn 13,39 dollarillaan. Vaikka summat ovat pieniä, niin silti se, että toisessa apteekissa hinta on yli kolminkertainen, saa väkisinkin miettimään, että bisnes on bisnestä ja joku sen osuutensa välistä vetää. Joillakin tuo osuus on pienempi, joillakin isompi.  

Good Rx -sovelluksen logo. Palvelun kautta on mahdollista saada myös ilmais- tai alennuskuponkeja, joihin en itse kyllä ole perehtynyt. Olen käyttänyt ainoastaan lääkehintavertailua, jota voin lämpimästi suositella muillekin Yhdysvalloissa asuville. Sovellus on ilmainen.

Nämä kaksi esimerkkiä osoittavat vielä senkin, että ei voi sanoa, että jokin tietty apteekki tai apteekkiketju olisi kautta linjan kaikissa reseptilääkkeissä se edullisin tai kallein. Lopullinen hinta riippuu täysin lääkkeestä ja sitten vielä siitä, saatko kyseisestä apteekista sairasvakuutuskorvausta lääkeostoistasi vai et. Jotkut ovat sanoneet, että heidän on ollut edullisempi ostaa säännölliset lääkkeensä apteekista, josta eivät saa sairasvakuutuskorvausta, sillä kyseisen apteekin lähtöhinnat juuri sen lääkkeen kohdalla ovat niin paljon edullisemmat. Aikamoista!

Good Rx -sovellus tietenkin toimiikin parhaiten säännöllisiin lääkeostoihin kuin yksittäisiin lääkemääräyksiin. Kun nimittäin terveysasemalle akuutin vaivansa kanssa menee, kysytään jo ennen lääkärin tapaamista mihin apteekkiin sähköisen reseptinsä haluaa mikäli lääkäri lääkkeitä määrää. Apteekkia siinä valitessasi mobiilisovelluksesta ei siis juurikaan ole apua, sillä et vielä tiedä mahdollisen tulevan lääkkeesi nimeä. Mutta kyllä sovellus ainakin minulle on avannut silmiä ja antanut suuntaviivoja, mitä apteekkeja kannattaa mahdollisuuksien mukaan suosia ja mitä välttää.

Kumpiko parempi, Suomi vai USA?

Korvauskäytännöt ja hinnoittelut lääkkeissä ovat siis täällä aika erilaiset Suomeen verrattuna. Suomessa KELA korvaa enemmän tasapäistäen: valtaosalle korvataan saman verran samasta lääkkeestä. Täällä korvattavuus (korvataanko edes ja paljonko) riippuu täysin jokaisen henkilökohtaisesta sairasvakuutuksesta. Ja aivan totta, kumpikaan systeemi ei ole ilmainen. Ei amerikkalainen sairasvakuutus, eikä Suomen KELA ja sen antamat tuet ja korvaukset. Molemmissa on puolensa. Mutta ainakaan tämän oman ensimmäisen reseptilääketapaukseni tiimoilta minulle ei vielä tullut ikävä suomalaista Kansaneläkelaitosta, jouduinhan maksamaan itse lääkkeeni hinnasta nyt vain murto-osan. Mutta kyllä kuulkaa suomalaista apteekkia tuli ikävä! Kyllä se sellaista tunarointia täällä oli! 

Ensi kerralla sitten tästä lisää. Siihen asti sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Häämatka varattu - vihdoinkin!

Yllättävän moni on kysellyt meidän häämatkamme perään. Jotkut blogini lukijat taisivat jopa äimistellä heti naimisiinmenomme jälkeen joulukuussa, että kuinka joku voi skipata häämatkan?! No, meidän tarinammehan ei ollut ihan tuiki tavallinen. Luulen nimittäin, etteivät useimmat aloita avioliittoelämäänsä asumalla ensimmäiset kolme tai neljä avioliittokuukauttaan puolisonsa kanssa eri puolilla maapalloa! Kiitos vaan minun viisumihässäkän. Niinpä jo pelkästään matkan toteutus heti häiden jälkeen olisi ollut käytännön kannalta äärimmäisen työläs. No, sitten kun lopulta pääsimme takaisin saman katon alle Kaliforniaan, alkoikin heti kohta stressi uuden kodin löytämisestä. Ei siinä käväissyt unelmien hiekkarannat mielessäkään. Ja toisaalta ihan se, että pääsi elämään sitä perusarkea siippansa kanssa, tuntui jo riittävän luksukselle erossa elettyjen kuukausien jälkeen.

Jotakin tällaista pitäisi olla luvassa. Kuvakaappaus sivustolta booking.com.

Jotkut kyselivät myös heinäkuisen Meksikon matkamme tiimoilta, että jokos se oli häämatkamme. Ei ollut. Häämatka kai kuuluisi kuitenkin tehdä kahdestaan, hi hii, mitä Meksikon matkamme ei ollut. Meillä oli Meksikossa oikein mukavaa matkaseuraa, mutta reissua ei voitane kimppamatkana luokitella häämatkaksi. Puitteethan toki olisivat olleet kohdillaan sielläkin. Häämatka-asiamme on siis tuntunut kovasti porukkaa kiinnostavan, joten nyt voin sitten julki kirjoittaa, että häämatkamme on vihdoin ja viimein varattu.

Täristä piti jännityksestä kolme päivää

Matkan varaamisen suhteen olikin jännät paikat, sillä saatuamme varattua paikat lennoille jouduimme odottamaan kolme kokonaista päivää, jotta matkoja välittävä taho selvitti vieläkö meille löytyisi vapaana olevaa majapaikkaa. Voin kertoa, että olin hiukan "tittidii" nuo kolme päivää. Kyllä kuulkaas jännitti, löytyykö ihanalta pikkuiselta paratiisisaarelta vielä tilaa! Ja edes jokseenkin järkevään hintaan. Itseämme kipeiksi kun emme haluaisi siltikään maksaa, vaikka häämatkasta kyse onkin. 

No, vihdoin ja viimein viime perjantaina saimme puhelinsoiton, että majoitus on ns. kiven alta meille kaivettu. Pääsemme pieneen ja söpöön bungalow-majoitukseen, juuri sellaiseen kuin olimme haaveilleetkin. Jee! Että nyt näyttäisi vakavasti sille, että saamme häämatkamme toteutukseen jopa ennen 1-vuotishääpäiväämme. Ei paha. Ei ollenkaan paha.

Tämä kuva on Havaijilta. Häämatkakohteemme on sanottu olevan kuin Havaiji noin 50 vuotta sitten, aikaa ennen massaturismia ja Havaijin muuttumista Yhydysvaltain osavaltioksi.

Matkavalmisteluja

Nyt on sitten Uuden-Seelannin dollareita laitettu tilaukseen, rokotusaika lavantautia vastaan jonossa ja matkakuume kohoamassa kovaa vauhtia. Tulikin muuten jo pari hauskaa, mutta varsin tärkeää ennakkotietoa matkakohteestamme esiin. Selvitimme ensinnäkin, onko tuolla unelmasaarella kuinka vaarallista, matkailijoiden ryöstelyitä tms. Joissakin vinkeissä sitten kerrottiin, että saarella on suurempi todennäköisyys saada kookos tipahtamaan päähänsä kuin tulla ryöstetyksi. Eikä tämä kuulemma ole edes vitsi! Hi hii! Ja arvatkaapa vaan, kenen päähän se kookos sitten todennäköisimmin pompsahtaa...

Toinen reissussa huomioitava seikka on, että joka yö tuolta koko saarelta katkaistaan sähköt! Onko varageneraattoreita? Mene ja tiedä. Niinpä pitää minunkin muistaa laittaa puhelin latinkiin heti aamuisin tai iltaisin ennen sähköjenkatkaisua. Muutoin saan sanoa heipat kännykkäkuvaamiselle oli sitten miten upeita maisemia nenän alla tahansa. :-)

Kauas on pitkä matka

Suomesta katsottuna tämä pikkuruinen paratiisisaari sijaitsee suorastaan hevon jeerassa asti! Lennot Los Angelesista kohteeseen kestävät 10 h, joten kyllä siinä istumalihaksia ja jokunen taala enemmän kysyttäisiin, jos saarelle matkustaisi Suomesta. Lisäksi aika jännittävältä tuntuu, että koko tuon lentomatkan ajan allamme on vain ja ainoastaan merta! Ei siis tarvitse paljoa lentokoneen ikkunasta kuikuilla, näkymä lienee yksi ja sama koko matkan. Mutta hyödynnetään nyt tätä nykyistä asuinsijaintiamme tällä Amerikan mantereella, jolloin voidaan puhua "vain" 10 tunnin lentomatkasta. Niin, ja tietenkin matka Los Angelesiin siihen päälle. 

Tuolla se kohde on. Niin on mitättömän pieni täppä, ettei saaren nimeä edes lue kartalla tässä mittakaavassa. Lähtöpiste Kalifornia näkyy kuvan oikeassa yläkulmassa.

Näin ollen: Cook Islands, here we come!

Tällaista ilosanomaa tällä kertaa. Ensi postaukseen lupaan sitten taas Amerikka-asiaa, niin kuin blogini alkuperäiseen teemaan kuuluukin. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!
  

Kauneudenhoitovinkki naisille, jotka kulkevatkin extempore omia polkujaan

Tällä kertaa kirjoittelen kepeää hömppää. Tämä teille seuraavaksi jakamani kikka on kuitenkin pelastanut minut pienestä pinteestä jo parikin kertaa, joten miksipä en jakaisi niksiäni myös teille. Postaus on suunnattu naisille, joiden (matka)suunnitelmat muuttuvatkin ja jotka päättävätkin yöpyä extempore vaikkapa hotellissa. Ja naisille, jotka meikkaavat. No okei. Kyllä myös Alice Cooper saa ottaa vinkistäni vaarin, jos eksyy blogiini. Vaarinpa hyvinkin, onhan Alice jo 68-vuotias. Heh heh.

Niksin taustatarina

Kävipä kerran niin, että lähdimme lauantaipäiväajelulle San Franciscon pohjoispuolelle Marin Countyn alueelle. Kiertelimme ilman tarkkaa päämäärää ja päädyimme lopulta myöhäiselle lounaalle Sausaliton pieneen ja viehättävään kaupunkiin. 

Sausaliton sijainti.

Menimme lounaalle rannassa sijaitsevaan ravintolaan ja edessämme vastarannalla avautui näkymä San Franciscon kaupunkisiluetista. Ruokailumme aikana mereltä alkoi nousta myrsky ja San Franciscon kaupungin ylle muodostui mitä hienoin ukonilma tummanpuhuvine pilvineen. Sausalitossa oli poutaa. (Olenkin jo aikaisemmin kirjoittanut teille täällä Bay Arealla vallitsevista mikroilmastoista ja tosiaan Sausalitossa, joka sijaitsee käytännössä vain kivenheiton päässä San Franciscosta, ei samaan aikaan satanut, eikä juurikaan edes tuullut.) 

Suorastaan nauliuduimme seuraamaan kehittyvää ukkosmyrskyä vastarannalta ja mikäpä siinä oli seuratessa, kun emme itse edes kastuneet. Taivas tarjosi mitä upeinta taidetta ja otimme sitä seuratessamme lasilliset viiniä. Lasillisen jälkeen tunnelma veti niin puoleensa, että päätimme jäädä extempore yöksi Sausalitoon ja mieleenpainuva ilta siitä muodostuikin. 

Muun muassa tällaista näkymää saimme ihastella. Mitäs sanot? San Franciscon kaupunki kuvan oikeassa laidassa. Kuva otettu kännykällä, sillä tietenkään mukana ei ollut kunnon kameraa. 

Ja sitten se vinkki

Minulla ei tietenkään ollut minkäänlaisia pesupurnukkapussukoita mukanani ja meikkiäkin oli tullut aamulla ennen lähtöä laitettua. Niinpä illalla hotellilla pähkäilin kasvojenpuhdistusta, kunnes päätin kokeilla hotellin tarjoamaa hiustenhoitoainetta puhdistustuotteena. Ja kuulkaa, se toimi aivan loistavasti! Useimmat hoitoaineethan ovat sen verran hoitavia (ts. rasvaisia), että ne näyttäisivät liuottavan myös meikin pesun yhteydessä oikein hyvin. Toisaalta niiden koostumus ei myöskään kuivata hipiää! Niinpä uskallan vinkata tätä kasvojenpuhdistusniksiä teillekin, pahan päivän varalle. 

Ehkä sitä vielä 18-vuotiaana kärsi mennä meikit kasvoillaan nukkumaan, mutta ei enää tänä päivänä. Hui, mikä näky aamulla peilistä odottaisikaan! Jotain Alice Cooperin ja zombin välimaastoa.

Ei välttämättä tarvitse olla kaksinenkaan motelli, kun huoneesta löytyy kuitenkin jo ihan ok -tasoiset minipakkaukset shampoota, hoitoainetta ja kosteusvoidetta.

Jo toisen kerran todistettu toimivaksi

Niksi palautui nyt taas mieleeni, kun matkustin Suomesta Kaliforniaan. Olin viittä vaille pulassa matkalaukkuni painon kanssa. Lentoyhtiön antama painoraja matkalaukuille oli 20 kg ja niinpä laukkuani kotosalla henkilövaa'alla kovasti punnitsin. Lisämaksuja en halunnut maksaa. Lopulta päätin jättää yhden ison purnukan kyydistä ja sain laukkuni sallittujen painorajojen sisään. Tämä purnukka oli kasvojenpuhdistusaineeni. No eihän siinä käynyt mielessäkään, että tulisin tarvitsemaan ainetta jo matkan aikana lentokenttähotellissa. Jälleen kerran tenkkapoo, kunnes turvauduin hotellihuoneessa tarjolla oleviin minipakkauksiin. Hiustenhoitoaine toimi jälleen pettämättömästi! Niinpä tämä kikka kolmoseni voi pelastaa myös sinut hajamielinen matkailija, joka olet unohtanut reissussa pesupussukkasi kotiin, eikä sopivaa kauppaa ole käden ulottuvilla. 

Hotelli Hiltonin tarjoamia minipakkauksia. "Mega-Rich Conditioner" toimi oikein näppärästi meikinpuhdistusaineena. Trust me! :-)

Tällainen vinkki tällä kertaa. Ensi kerralla sitten taas jotain ihan muuta. Nyt sanon jälleen hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Kiitoslahja fysioterapeutille - lisää amerikkalaistumistako?

Olen siis palannut Piilaaksoon ja käynnissä on taas pieni totuttautuminen arkeen. Liki kuukauden visiitti Suomessa ja uusi koti varmistavat, ettei kaikki menekään niiden totuttujen rutiinien mukaan heti aluksi. Heti ensimmäisinä päivinä Piilaaksossa halusin kuitenkin toteuttaa aikomukseni, jota suunnittelin jo ennen Suomi-visiittiäni ja jo ennen muuttorumbaakin. Halusin nimittäin kiittää vielä erikseen fysioterapeuttiani, joka hoiti minut uskomattomalla tavalla ja ammattitaidolla kuntoon parinkin eri krempan kourista. Hän mm. kumosi lääkärin antaman "diagnoosin" vaivastani noin viidessä minuutissa ja aloitti hoidon tämän oman päätelmänsä mukaisesti. Ja se toimi! Aivan kuten itsekin epäilin, ettei se lääkärin tekemä pikakatselmointi tainnut antaa todenperäistä syytä vaivaani.

Kiitoskortin halusin ehdottomasti olevan suomalaista alkuperää. Myöhemmin postauksessani selviää miksi näin.

Mutta kuinka minä tämän fysioterapeuttikultakimpaleen oikein löysin?

Yksi neula heinäsuovasta, kiitos

Löysin lopulta fysioterapeuttini pakeille erään Facebook-ryhmän suosituksen kautta. Ja kuten ehkä muistatte viime kesäkuun postauksestani, fysioterapeutin etsintä osui ajankohtaan, jolloin elämässä oli vähän muitakin erikoisaktiviteetteja ilmassa. Niinpä osaavan ammattilaisen löytäminen piilaaksolaisesta heinäsuovasta tuntui suorastaan lottovoitolle! 

Fysioterapeuttini on japanilainen nainen ja hänen kanssaan syntyikin antoisia juttelutuokioita hoitokäyntieni lomassa. Hän oli aivan superkiinnostunut Suomesta, niin kuin aika monet japanilaiset, ja jos jostakin suomalaisesta seikasta hänelle kerroin, oli hän seuraavalle hoitokerralle lukenut asiasta lisää ja jatkoimme taas juttua. Meillä synkkasi siis oikein kivasti. Niin ja hän muuten käytti minuun sitä samaa imukuppi-/kuppausmenetelmää, mistä uimari Michael Phelps joutui verenpurkautumineen otsikoihin Rion kesäolympialaisissa. Minulle kyseiset kuppausjäljet olivat siis tuttu juttu. Hi hii!

Kun kävin ensin vaivani vuoksi lääkärissä, minulle annettiin tämä rannetuki sekä musta kolmioliina pidettäviksi. Oli muuten aika kuumat oltavat Kalifornian auringon alla niiden kanssa. Että niiden sitten piti olla just mustat! Ensimmäisellä fysioterapiakäynnillä kuitenkin selvisi, että tuen ja kolmioliinan pitäminen oli jokseenkin turhaa.  

Uutta ja erikoista käytöstä

Niin, onhan minulla Suomessakin ollut vuosien varrella kaksikin eri vakituista fysioterapeuttia auttamassa työperäisten vaivojen kanssa. Varsinkin viimeisimmäksi minua hoitanut on kyllä ollut aivan huippu. Siitäkään huolimatta ei ole käynyt mielen vieressäkään, että veisin hänelle jotakin erityistä kiitoslahjaa tai edes korttia rustaisin. Nyt tätä uudenlaista käytöstäni pitikin sitten vähän peilata, että miksi ihmeessä minä täällä sitten toimin tällä tavalla. 

Ehkä joku seuraavista tai ne kaikki yhdessä saivat minut näin toimimaan:

Amerikkalaisilla itselläänhän on erittäin aktiivinen kiittämisen kulttuuri. Täällä voidaan ja on hyvä tapa kiittää esimerkiksi omaa luottokampaajaa tai puutarhuria ainakin kerran vuodessa. Kiittämisen kulttuuri näkyy mm. ruokakaupoissa ja tavarataloissa aivan valtavina kiitoskorttivalikoimina. On mistä valita! Kortteja voidaan lähettää jälkikäteen kiitoksena, jos joku on kutsunut vaikkapa kotiinsa grillaamaan. Minulle tämä tapa ei tähän mennessä ole iskenyt oikein mitenkään, toisaalta ei minulla täällä luottokampaajaa tai puutarhuria olekaan! :-D Ehkä tämä fysioterapeutin kiittäminen pienen lahjan kera nyt sitten oli ensimmäinen askel kohti amerikkalaista tapaa.

Toisaalta erinomaisen fysioterapeutin löytäminen juuri täällä, ulkomailla, saattoi tuntua aivan erityisen mahtavalle. Etsintähän piti ensinnäkin aloittaa käytännössä nollasta. Tarjolla olevia hoitopaikkoja oli pilvin pimein ja niiden henkilöstö käynyt kuka mitäkin kouluja. Ota niistäkin sitten selvää. Kyllä se melkoinen suo olisi ollut perattavaksi ilman tuota suositusvinkkiä. Lisäksi mukana oli onnenkantamoinenkin. Hyvillä fysioterapeuteilla riittää nimittäin kysyntää täälläkin ja niinpä saamani ensimmäinen vastaanottoaika oli peruutusaika ja näin onnistuin ylipäätään pääsemään hänen asiakkaakseen. Ja vieläpä juuri silloin, kun vaivakin oli akuuteimmillaan.

Kolmas hyvä puoli kyseisen fysioterapeutin ja hoitoklinikan kohdalla oli, että klinikka kuului sairasvakuutuksemme piiriin. Niinpä isoimman osan hoitokustannuksista korvasi sairasvakuutuksemme ja huomio, vaikkei minulla ollut lääkärin lähetettäkään! Suomessahan käsittääkseni sellainen vaaditaan aina korvausten saamiseksi. Mutta kuten olen luvannut, kirjoitan sitten näistä lievästi sanottuna monimutkaisista amerikkalaisista sairasvakuutusasioista oman postauksensa myöhemmin. (Kunhan joskus vain aikaa liikenisi riittävästi.)

Lahjan antaminen

Kiitoslahjan antamisessa taisi lopulta kohdata kolme eri kulttuuria: amerikkalainen, japanilainen ja suomalainen. Tai ainakin yritin huomioida niitä kaikkia parhaani mukaan. Japanilaisilla on paljon uskomuksia eri väreistä. Muistelen, että esimerkiksi sekä mustat että valkoiset lahjapaperit kuuluvat heidän kulttuurissaan hautajaisiin tai että niihin voi liittyä jopa lahjansaajan kuoleman toive. Ajattelin sitten pelata varman päälle ja jättää lahjan käärimättä papereihin laisinkaan. Antaa sen vain vaaleansinisellä lahjanarulla koristeltuna, lahjanaru suomalaisittain saksilla kähärälle vedettynä. :-) Ja koska fysioterapeuttini oli niin kovin kiinnostunut Suomesta, halusin ehdottomasti myös lahjan olevan jotakin suomalaista. Suomi-visiitilläni sain lahjan nyt sitten vaivattomasti hankittua.

Kun sitten kävin lahjan fysioterapeutilleni ojentamassa, hän oli silmin nähden yllättynyt ja tosi iloinen. Halasimme. Melkeinpä harmitti, ettei tällä hetkellä (kerrankin!) mitään paikkaani kolota, jotta voisin mennä taas tämän ihanan ihmisen käsittelyyn. No, onpahan ainakin paikka tiedossa, jos jotakin vaivaa taas ilmenee. Ja mikä sattuma vielä! Fysioterapeuttini kertoi, että hänen vanhempansa Japanista ovat juuri käymässä hänen luonaan, joten he aikoivat herkutella Suomi-suklaalla koko porukalla. Sielläpä saavat nyt japsimummu ja -pappakin suunsa makeiksi. Kyllä jäi niin hyvä mieli! Tätä kiittämistä pienen lahjan kera voisi siis harrastaa useamminkin! Ja kiittäminenhän toki on aina hyvä tapa, oli se sitten lahjalla tai ilman.

Olisikin mielenkiintoista kuulla, oletteko te lukijani antaneet kiitoslahjoja ja -kortteja Suomessa tai muualla? Tai oletteko palveluammatissa toimiessanne kiitoslahjoja tai -kortteja usein saaneet? Onko jokin tapaus jäänyt aivan erityisesti mieleen? Kertomuksistanne voisi saada hyviä vinkkejä vastaisuuden varalle. Vinkkejä odotellessa sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Tapahtui jälleen maahantulotarkastuksessa...

On se kyllä kumma homma, ettei meikäläistä tahdota päästää tänne Yhdysvaltoihin koskaan helpolla! Jälleen kerran pääsin pienen, mutta varsin kuumottavan kuulustelun kohteeksi, kun maahantulovirkailija lentokentällä papereitani käsitteli. Huh huh! Tässähän pian riittäisi aineksia kokonaiseen kirjaan pelkästään näistä maahantulokokemuksista. Niin ja taisin sitten syyllistyä pieneen salakuljetusrikokseenkin. ;-) On ehkä syytä kertoa hiukan lisää...

Kuva Yhdysvaltain viisumistani, joka tuntuu vain kerta toisensa jälkeen aiheuttavan uudenlaisia kysymyksiä rajamuodollisuuksissa.

Maahantulotarkastajan syynissä

Juuri kun minun vuoroni maahantulotarkastusjonossa koitti, tuli paikalle yksi virkailija lisää aloittamaan tarkastuksia. Hän näytti kovin nuorelta ja tapaamisemme jälkeen voisin väittää hänen olleen myös kovin virkaintoinen. Vieressä oleva virkailija, jolle minäkin ensin odotin pääseväni, teki tarkastuksia hymyssä suin ja mukavia rupatellen tarkastettaville. Minun nuori tarkastajaherra ei hymyn häivää väläyttänyt. Ja näin se homma eteni:

Tällä kertaa virkailijan epäilykset ilmeisesti heräsivät, koska matkustin yksin, ilman aviomiestäni. Nii-in. Eipä siihen näköjään muuta tarvita. Tähän seikkaan nyt sitten takerruttiin ja kysymyksiä esitettiin jos jonkinlaisia: "Missä aviomieheni on juuri nyt?" "Mitä aviomieheni tekee työkseen?" "Miksi matkustin yksin?" "Mitä tein ulkomailla ollessani?" "Mikä oli yksin tekemäni ulkomaanmatkan tarkoitus?" Ja sitten paukahti se kysymys, joka laittoi jauhot suuhuni lopullisesti: "Onko miehelläsi L1- vai L1 Blanket -viisumi?" Siis että mitä? Eihän tällaista ole kysytty koskaan aikaisemmin! Ei missään muussakaan yhteydessä, ikinä! Ja eikös ne ukkokullan viisumitiedot näy siinä minun viisumissani? Meidän huushollissa tätä asiaa on sivuttu viimeksi 2,5 vuotta sitten, kun viisumit saimme. Sen jälkeen asiaan ei ole tarvinnut kajota.

Tarkastaja näki varmasti välittömästi, että nyt minulla alkaa homma suttaamaan ja hän jatkoi vielä: "Kai sinä tiedät, että L1- ja L1 Blanket -viisumit ovat kaksi eri asiaa?" Siinä vaiheessa teki mieleni huutaa, että p****le, tehän ne niitä viisumiasiantuntijoita tässä olette, ei kai minun tarvitsekaan tietää kaikkia viisumiluokkia ja niiden alalajeja ulkoa! Mutta eihän siinä auttanut kuin niellä kiukkunsa ja yrittää vastata tyynesti jotakin. Edes jotakin.

(Tietoisku: Tapauksen jälkeen piti palauttaa mieleen, mikä tuo L1 Blanket -viisumi nyt sitten tarkkaan ottaen olikaan. Kyseessä on viisumi, joita esimerkiksi isot yritykset voivat ostaa kerralla isomman kiintiön ja osoittaa niitä ulkomailla oleville työntekijöilleen. Tämä tapa nopeuttaa työntekijän viisumin saantia ja Yhdysvaltoihin muuttoa huomattavasti. Pimpelipom, tietoisku on päättynyt ja tarinani jatkuu.)

Seuraavaksi tarkastaja kaivaa laukustaan taitetun A4-lomakkeen, josta näki, että sitä oli taitettu ja avattu todella moneen kertaan. Tarkastaja avasi "aarteensa" kuin papyrusrullan, jotta se pysyisi kasassa. Mitä minä ehdin paperin sisällöstä näkemään, niin siinä oli lueteltu eri viisumiluokkia ja paperilla oli omakätisiä merkintöjä. Liekö oli kaveri kuljettanut viisumikoulun penkiltä asti tätä muistilappua mukanaan? Tässä vaiheessa minä sopersin jotain, että eikös se mieheni viisumi näy merkintänä omassa viisumissani, joka sinulla on siis käsissäsi? (En siis tietenkään pystynyt edes katsomaan tässä vaiheessa viisumiani ja osoittamaan kyseistä kohtaa, koska passini oli tarkastajalla.) Sitten yhtäkkiä tarkastaja sanoikin, että joo, tässähän se näyttää lukevankin, L1 Blanket -viisumi on kyseessä. O-kei... 

Kummallisintahan tässä oli se, ettei koskaan aikaisemmin maahantulotarkastuksessa ole noussut suurennuslasin alle se, ovatko viisumimme kiintiöstä vai ei. Eikä sitä tietoa ole tarvinnut esittää missään muuallakaan. Nyt se tuntui olevan kynnyskysymys. En ymmärrä. Mutta minähän olenkin nyt tällainen kiintiömamu, eihän me mitään varmaan ymmärretäkään. ;-) 

Jossakin vaiheessa maahantulokuulustelua tuntui, että tarkastajan kysymykset pyörivät yhtä ympyrää, eikä asia oikein ottanut edetäkseen. Taustalla Tyynimeri.

Lisää kysymyksiä

Myöskään kaikkien sormenjälkieni skannaus ei onnistunut ensimmäisellä yrittämällä, vaan skannauksia jouduttiin ottamaan parit uudestaan. Ilmeisesti aikansa kuluksi näitä uusintaskannauksia tehdessä tarkastaja esittikin taas yllättävän kysymyksen: "Onko minulla laukuissani ruokaa tai tupakka- ja alkoholituotteita?" Ruokatuotteiden kohdalla tämä kysymyshän toki kysytään jo tullikaavakkeessa, mutta lentokentillä tämä tarkastus ja tenttaus tehdään usein vasta maahantulotarkastuksen jälkeen, aivan erillisessä tarkastuspisteessä. 

Viisumitentistä edelleen hiukan hämilläni sain vastattua vain tarkastajalle, että eeeei minulla mitään ole. Vaikka olihan minulla! Käsimatkatavaroissa uunituore ja tuoksuva ruisleipäpaketti! Ja ruumassa olleessa laukussa ainakin kilon verran suomalaisia suklaapatukoita! OMG! Otin siis ja valehtelin hätäännyksissäni tarkastajalle päin naamaa! (Tässähän siis yleensä ollaan kiinnostuneita lähinnä hedelmien, vihannesten ja lihatuotteiden tuonnista maahan, mikä on erityisesti kasvisten osalta ehdottomasti kiellettyä. Niinpä vastausta antaessani mielessäni oli, että ei, ei minulla ole tomaatin tomaattia, eikä banaanin banaania, eikä joulukinkkuakaan ole mukana, ainoastaan omasta mielestäni "täysin viatonta" ruisleipää.) Tarkastaja veti punakynällä tullattavan tavaran kappalemääräksi nollan tullikaavakkeeseeni, läsäytti maassaololupaleiman passiini ja käski jatkamaan matkaani. Että minä huokaisin! Mutta kuten arvata saattaa, eipä tässä vielä kaikki...

Syntisiä herkkuja Suomesta. Kuvassa on vain murto-osa tuomastani määrästä.

Siitä ruisleivästä...

Seuraavaksi tulee sitten se tullikaavakkeen käsittely. Siinä nainen kysyy vuorostaan samat kysymykset, onko laukuissani mitään ruokatuotteita, erityisesti hedelmiä tai vihanneksia? Koska kaavakkeessani komeili jo pyöreä nolla, ei minun auttanut kuin jatkaa samaa linjaa ja vastata virkailijalle, että ei ole mitään. Sittenpä nainen sanoo, että vieritä iso matkalaukkusi osoitetun hihnan ohi, mutta käsimatkatavarani läpivalaistaan! Siis juuri se kassi, jossa se ruisleipä minulla oli! Apua! Silmissäni vilisevät käsiraudat ja vankisellin kalterit! Kyllä tästä vielä linnareissu taitaa tulla...

Otsa pukkaa tuskanhikeä, kun paiskaan käsimatkatavarani liukuhihnalle ja läpivalaisulaitteen aukko imaisee sen syövereihinsä. Kävelen laitteen toiseen päähän odottamaan laukkuani. Ja tuomiota! Käryhän tässä nimittäin tulee nyt käymään. Mutta ettepä arvaa! Kaveri, jonka tulisi olla nenä kiinni monitorissa ja kytätä laukkujen sisältöä, sattuu juuri minun laukkuni läpivalaisun aikana räpläämään kännykkäänsä. Muita virkailijoita laitteella ei ole. Pääsen kuin koira veräjästä! Jes, kerrankin oli vähän onneakin mukana!

Kun nämä leivät oululaisesta marketista ostin, niin enpä arvannut kuinka leipäpaketti minua vielä hikoiluttaisi.

Summa summarum

Että tällainen tarkastusruljanssi taas tällä kertaa. Toisaalta on toki hyvä ja täysin ymmärrettävää, että Yhdysvaltojen ollessa kyseessä, on rajatarkastuksetkin näinkin tiukkoja. Luulisi, ettei tänne noin vaan terroristitkaan pääsisi. Jonkinlaisia tiukennuksia tuntuu USA:n antamiin määräyksiin tulleen muutoinkin. Lentokoneessa nimittäin kuulutettiin jo ennen nousukiitoa, että Yhdysvaltain antamien uusien ohjeiden mukaan kaikenlainen ryhmäytyminen ja ryhmissä lentokoneen käytävillä hengailu on ehdottomasti kiellettyä. Aikaisemmin tällaista sääntöä en kyllä ole kuullut. Olin kiltisti. En ryhmäytynyt, enkä hengaillut. :-)

Mutta sitten vielä pari loppukevennystä:

Loppukevennys 1

Ukkokulta oli minua tottakai lentokentällä vastassa ja kerroin sitten hänelle ulkona autolla myös tämän salakuljetustarinani ruisleivästä. Aloin skeptisenä ja edelleen hiukan tarkastustilanteista jännittyneenä arpomaan, että entäpä, jos ne nauhoittavatkin kaikki läpivalaisutilanteet ja nyt se kundi siellä monitorin takana katsoo takautuvasti nauhoja ja huomaa minun ruisleipäpussini. O-ou! Hälytys päälle. Ukkokulta ajaa jo pohdintani tässä vaiheessa autoa ja keventää tilannetta kysymällä, että painaako hän nyt siis kovasti kaasua? Hi hii, siitähän olisi saanut hyvät otsikot iltapäivälehtiin: "Salakuljettaja Korpela pakeni lentokentältä renkaat ulvoen!" :-D

Loppukevennys 2

Suomen televisiossa alkoi juuri uusi kotimainen sarja nimeltään Korpelan kujanjuoksu. Sarja alkoi täsmälleen samana päivänä, kun minä lähdin Suomesta ja pyrin taas Yhdysvaltoihin. En voinut olla huvittumatta tuosta sarjan nimestä ja vitsailin jo parille tuttavalleni, että lieköhän tämä yhteensattuma nyt jokin enne, kun puhutaan Korpelan kujanjuoksusta ja minulle sattuu samalle päivälle taas maahantulotarkastus. Että ettei tämä nyt vaan taas tarkoittaisi jotain... Ja niinhän se taisi sitten tämäkin pieni kauhuskenaario toteutua, sillä kyllähän tuo maahantulo taas melkoista Korpelan "kujanjuoksua" oli. :-)

Tällaista tällä kertaa. Eipä muuta kuin hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Parit liikennehavainnot Suomi vs. USA

Kun ulkosuomalainen käy visiitillä Suomessa, sitä tekee näemmä väistämättä vertailua entisen ja nykyisen asuinmaansa tapojen ja arkisten asioiden välillä. Tällä Suomi-vierailulla sain muutamia ahaa-ajatuksia mm. liikenteestä. Tuli nimittäin tehtyä Suomessa sellainen noin 1 220 km pitkä maakuntakierros. :-) Tämän postaukseni liikennehavainnot perustuvat Suomessa Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun ja Etelä-Pohjanmaan maanteihin ja liikennekäyttäytymiseen.

Suomalaista maalaismaisemaa.

Ensin kuitenkin pohjustuksena yksi muistutus amerikkalaisesta ja mielestäni maailman parhaasta liikennesäännöstä:

Punaisilla valoilla oikealle kääntyminen

Kalifornian osavaltiossakin on voimassa liikennessääntö, joka sallii risteyksessä punaisilla liikennevaloilla oikealle kääntymisen, toki muuta liikennettä väistäen. Lisäksi auto tulee oikeaoppisesti ensin täysin pysäyttää risteykseen ennen kuin punaisella liikennevalolla kääntyminen on sallittua. Vain harvoissa kalifornialaisissa tienristeyksissä on erikseen liikennemerkki, joka kieltää oikealle kääntymisen punaisen valon palaessa, joten valtaosassa risteyksiä se on sallittu ilman erillisiä merkintöjä. Tämä liikennesääntö on kyllä sääntönä aivan ehdoton kunkku! Se sujuvoittaa risteysliikennettä aivan hurjasti! Olenkin toivonut, että voi kun kyseinen liikennesääntö leviäisi tänne Suomeenkin. Ja täytyy tunnustaa, että pari kertaa oli hilkulla, että tulin soveltaneeksi tätä sääntöä nyt Suomessakin, kunnes sain viime tingassa vielä auton jarrutetuksi...

Mutta seuraavaksi niihin ahaa-ajatuksiin:

Suomessa rakastetaan liikenneympyröitä!

Jotenkin tein nyt noissa suomalaisissa maakunnissa ajellessani huomion, että Suomessa näytetään suosivan entistä enemmän liikenneympyryröitä. Suomihan tuntuu suorastaan rakastavan niitä! Niitä on putkahtanut lisää tutuille maantiereiteille, piskuisiin kyliin ja kaupunkeihin. Ja lisää vain rakennetaan! Lieköhän paikallisilla tieurakoitsijoilla ollut "Ota kolme, maksa kaksi" -tyylisiä tarjouksia, kun pienten kylien raititkin alkavat olla yhtä ympyrää toisensa perään? Ajakaapa vaikka Muhoksen tai Tuurin läpi! Kyllä siinä saa kuulkaas lyhyellä pätkällä rattia kääntää aivan hiki hatussa.

Liikenneympyrähän se siinä!

Mutta hei, näitä suomalaisia liikenneympyröitä kurvaillessa minä sen sitten hoksasin! Suomalainen liikenneympyrähän taitaa olla vastine amerikkalaiselle, punaisella liikennevalolla oikealle kääntymiselle! Suomessahan nimenomaan liikenneympyrään ajava väistää vasemmalta tulevia, eli ajaaksesi ympyrään (eli oikealle), olet velvollinen väistämään muuta liikennettä. Suomalaiset liikenneympyrät vastaavat siis amerikkalaista, oikealle punaisilla valoilla kääntymistä. Tavallaan tuo amerikkalainen liikennesääntöjen kunkku onkin täällä siis jo käytössä. Nerokas huomio, eikö totta! ;-) 

Seuraava havaintoni sen sijaan perustuu lähinnä vain Kainuun kumpuileviin korpimaisemiin, sillä niin Pohjois- kuin Etelä-Pohjanmaakin ovat sen verran lättänöitä, ettei kyseistä ilmiötä päässyt niissä todistamaan.

Onnistunutta ylämäkiajoa, jee!

Ukkokullan Kaliforniassa asuva suomalaiskollega sen huomion ensinnä amerikkalaisesta liikenteestä teki. Amerikkalaiset tai ainakaan kalifornialaiset kuskit eivät nimittäin osaa ylämäkiajoa! Heti, kun vaikkapa moottoritiessä tulee pienikin ylämäki, alkavat autojen vauhdit hidastua ja autoista muodostuu ihmeellinen sumppu. Kun taas ylämäen jälkeen tulee alamäki, nopeudet palaavat normaaleiksi ja sumppu hälvenee. Kun kollega tätä ääneen oli ihmetellyt, aloimme mekin ukkokullan kanssa ylämäkitilanteita varta vasten seuraamaan. Ja totta se on! Ei ne siis vaan osaa! 

Tämän käyttäytymismallin tekee vieläkin kummallisemmaksi se, että ensinnäkin autokanta Kaliforniassa on huomattavasti uudempi Suomen vastaavaan verrattuna, joten harvalla onnistunut ylämäkiajo jää ainakaan kulkupelin tehoista kiinni. Toisekseen, valtaosa rapakon takaisista autoista on automaattivaihteisia, jolloin ei tarvitsekaan osata laittaa ns. pienempää vaihdetta silmään, kun ylämäki koittaa. Ja kolmanneksi, aika monissa noissa uudennihkeissä autoissa olisi myös käytettävissä vakionopeudensäädin, jolloin auton nopeus ei myöskään vaihtelisi tiessä olevien ylä- ja alamäkien mukaan. Mutta kaikista näistä seikoista huolimatta, niin ne vain amerikkalaisten autot hyytyvät ylämäkiin, vaikka alla olisi pakasta vedetty Bemari kaikilla mausteilla. Aika käsittämätöntä!

Niinpä Kainuun mäkimaisemia ajellessa tulin tehneeksi huomion, että Suomessa osataan ylämäkiajaminen huomattavasti paremmin! Jes! Tästä napsahtaa suomalaisille kuskeille kymmenen pistettä ja papukaijamerkki. Tai no, otetaan se papukaijamerkki sittenkin takaisin, sillä kyllähän poikkeuksiakin tietenkin löytyy: kuuluisat teidet tukot eli karavaanarit sekä kaikki ne "alivetoiset Taunukset" eli jo parhaat päivänsä nähneet ruosteiset kotterot. Nehän ne saavat ylämäissä jonot peräänsä Suomessakin. Ja takana ajavien kuskien tunnekäyrät koholle.

Suomalaista metsää. Jos on tunnekäyrät koholla, kannattaa mennä samoilemaan metsään. Se rauhoittaa. :-)

Tuplasakko hillitsee kaasujalkaa Kaliforniassa

No olisihan se pitänyt muistaa, että Suomessa kesä ja vielä alkusyksykin ovat luonnollisesti tie- ja päällystystöiden sekä nykyään näemmä myös liikenneympyrärakentamisen kulta-aikaa. Sain siis hidastaa ajonopeuttani useamman kerran tuon reilun 1 200 km aikana. Joissakin kohdissa maantiellä kuitenkin tuntui, että alennetut ajonopeudet olivat ns. jääneet päälle. Toisin sanoen tietyö tai kunnostusurakka näytti jo varsin valmiille, eikä työmiehiäkään enää mailla halmeilla, mutta silti saattoi olla 14 km matkalta ajonopeus määrätty ärsyttäväksi köröttelyksi. No, kröhöm, jos liikennettä oli todella vähän ja näkyvyyskin hyvä, niin saattoi olla, että ajaa huristelin sitten hiukan yli sallittujen rajojen. Siis ihan vähän. 

Ja jälleen tein havainnon, tällä kertaa omasta (hölmöstä) ajotavastani. Kaliforniassa en ikinä uskaltaisi ajaa ylinopeutta tietyön kohdalla. Siellä nimittäin napsahtaa tuplasakko tietyömaan kohdalla tehdyistä liikennerikkomuksista. Asiasta muistutetaan lukuisin kyltein tietöiden pientareilla. Muistini mukaan Suomessa ei tällaista tuplasakotuskäytäntöä ainakaan automaattisesti ole, joten niinpä vain pikku, siis ihan pikkuriikkinen kaahari kuoriutui tilanteen tullen minustakin. Soo, soo!

Mutta sitten on yksi liikennesääntö, joka kyllä poikkeaa totutusta. Ainakaan oman muistini mukaan tämä ei ole Suomessa sallittua. Jatkossa tämä on Kaliforniassa vieläpä laillista:

Lane Splitting -laki

Los Angeles Times ja uutiskanava Kron4 uutisoivat vastikään, että Kalifornia on ensimmäisenä Yhdysvaltain osavaltiona hyväksymässä ns. Lane Splitting -lain. Lane splitting tarkoittaa ajokaistan jakamista tilanteissa, joissa moottoripyöräilijät voivat ajaa kahden ajokaistan välissä, vaikka molemmilla kaistoilla autoja olisikin. Tähän asti tämä lane splitting on ollut lain tulkinnassa harmaata aluetta, mutta CHP (California Highway Patrol) on kuitenkin Kalifornian maanteitä valvoessaan katsonut näitä tilanteita läpi sakottavien sormiensa. Nyt Kalifornian kuvernööri Jerry Brown on allekirjoittanut lainsäädännön, joka sallii CHP:n jatkavan työtään parantaakseen ohjeistoa moottoripyöräilijöiden kaistanjakamisessa. Tämä oli siis merkittävä askel kaistanjakamisen laillistamisessa.

Kuvassa CHP:n antamaa ohjeistusta kaistan jakamiseen.

Tämä moottoripyörien puikkelehtiminen onkin itselleni ollut melkoinen kauhu Kalifornian moottoriteillä ajellessa. Moottoripyörien nopeudet eivät tietenkään saisi olla huomattavasti suuremmat muuhun liikenteeseen nähden (uuden ohjeen mukaan korkeintaan 10 mph suuremmat), mutta kyllä pari kertaa on tullut moottoripyörä takaa aivan kuin tyhjästä. Huh huh! Toivottavasti tämä uusi laki nostaa asian esille ja muistuttaa niin moottoripyöräilijöitä maltista kuin minun lisäkseni muitakin autokuskeja tarkkailemaan valppaammin näitä kaistojen välissä ajavia moottoripyöriä. Huh, veikkaan, että monta vaaratilannetta on vielä motoristeilla edessä!

Joku teistä jäi kenties nyt ihmettelemään, miksi ihmeessä tällainen laki tai mikä hyöty moisesta pujottelusta oikein on. Tämä mahdollistaa motoristien puikkelehtimisen liikenteessä eteenpäin, vaikka muu liikenne seisoisi ruuhkien vuoksi. Tiedänkin Piilaaksossa joidenkin hankkineen moottoripyörän vain ja ainoastaan taittaakseen työmatkojaan autoa nopeammin. 

Mutta hei, minulla on nyt edessäni Suomi-visiittini mukavat loppurutistukset, joten seuraava postaus pompsahtaa sitten taas Kaliforniasta käsin. Tämä visiittini onkin muuten ollut hektisin ikinä, suorastaan ylitsepursuava toiminnasta ja tapaamisista. Tätä postaustanikin olen kirjoittanut rivin silloin, toisen tällöin. Sanoinkin jo ukkokullalle, että kun palaan täältä Kaliforniaan, tarvitsen loman! Että tämmöinen Suomi-visiitti! :-D Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!