Bucket list: Meksikon rajan ylittäminen autolla — Done!

Muutaman viimeisen vuoden aikana oma bucket listani on elänyt aika lailla. Moni kaukaiselta tuntunut haave on jopa hiukan yllättäen toteutunut, mutta tilalle on luonnollisesti tullut uusiakin kohteita. (Ja jos nyt mökin mummolle bucket list on kummajainen, niin kyseessä on eräänlainen henkilökohtainen toivelista asioista, joita haluaa elämässään nähdä tai kokea.)

Viime viikonloppuna olimme hurjia ja toteutimme yhden bucket listallani olleen toiveen: Yhdysvaltojen ja Meksikon välisen rajan ylittäminen omalla autolla. Viime viikon torstainahan täällä vietettiin amerikkalaisten tärkeintä, perheet yhteen kokoavaa juhlaa Thanksgiving ja tämä tiesi myös ylimääräisiä vapaapäiviä. Varsinainen Thanksgiving-reissukohteemme oli tänä vuonna Etelä-Kaliforniassa sijaitseva Mojaven aavikko, mutta yhtenä päivänä toteutimme tämän pienen seikkailun Meksikon puolelle. Pari mielenkiintoista havaintoa tuli tehtyä ja niistä kerron teille tällä kertaa.

Värikästä katukuvaa Meksikon puolelta.

Rajanylityspaikkana Andrade

Valitsimme tietoisesti mahdollisimman pienen rajanylityspaikan. Meksikon puolelle kun ei ollut tarkoitus jäädä viettämään aikaa tuntitolkulla, emmekä halunneet myöskään tuhlata tunteja rajatarkastuksessa tullessamme takaisin. Tiedoksi tässä kohtaa, että mikäli ajaisi Meksikon rajalta ns. Free Zonea (tyypillisesti 20 - 26 kilometriä) pidemmälle, tarvitsee jo auton väliaikaisen maahantuontiluvan (Mexico Vehicle Import Permit). Meidän autolle luvan kerrottiin maksavan noin 120 dollaria. Hinta riippuu auton vuosimallista. Lupaa hankkiessa käsittelymaksun lisäksi maksetaan ensin suurempi vakuusmaksu (esimerkiksi vuosimallia 2007 ja sitä uudemmilta autoilta 400 USD), josta saa sitten palautusta ajaessaan takaisin Yhdysvaltojen puolelle. Autojen maahantuontilupiin alueittain Meksikossa liittyy poikkeuksiakin ja niistä voi lukea lisää täältä. Luvan olisi voinut hankkia myös rajalta, mutta emme sitä ostaneet, joten rajan pinnassa oli visiitillämme pysyteltävä jo ihan tämänkin vuoksi. Suomalaiset tai Yhdysvaltain kansalaiset eivät tarvitse turistiviisumia alle 180 päivän visiitille Meksikoon.

Rajanylityspaikkamme Andrade oli siis todella pieni sijaiten aivan Kalifornian kaakkoiskulmassa. Andrade on myös pohjoisin Meksikon rajanylityspaikoista. Lähin isompi kaupunki on Arizonan puolella oleva Yuma. Pienen paikan valinta rajanylitykseen oli osuva, sillä rajamuodollisuudet hoituivat vaivattomasti. Jopa hämmentävän vaivattomasti:

"Passintarkastus" keskellä ostoskatua

Lauantaina puolen päivän aikaan Meksikon rajalle ajettaessa ei ollut minkäänlaista ruuhkaa. Rajalla ainoastaan autot valokuvattiin automaattikameralla. Ihmisten suhteen ei siis ollut minkäänlaista kontrollia, kuka USA:sta poistuisi. Ihmettelimme myös, ettei kukaan ollut kyselemässä Meksikon puolella, että kuka maahan pyrkii. Kunnes... Ajoimme siis jo valtiorajan yli, mistä välittömästi alkoi meksikolaiskaupunki Nuevo Algodonesin ostoskadut. Ehkä noin 50 metriä rajalta, keskellä ostosvilinää automme pysäytti yksittäinen mies, joka pyysi avaamaan ikkunat. Takapenkki tarkastettiin, samoin kysyttiin miksi tulimme Meksikoon ja vaadittiin passit. Jälkikäteen hiukan huvitti, että olisiko kuka tahansa ikkunaan koputtelija saanut meidät luovuttamaan passit, mutta miehellä oli kyllä ihan virallisen näköinen henkilö- tai kulkukortti kaulassaan ja pukeutumisensa viranomaistyyliä. Mies katsoi passimme, mutta minkäänlaista leimaa ei laitettu, eikä tarkastuksessa käytetty mitään sähköisiä järjestelmiä. Rajatarkastus Meksikoon oli siinä.

Andraden rajanylityspaikka.

Rähjäistä katukuvaa ja lääketurismia

Rajan ylityksen jälkeen katukuva muuttui välittömästi astetta rähjäisemmäksi, mutta myös iloisen värikkääksi. Kauppaliikkeiden kirjosta ei voinut olla tekemättä yhtä huomiota. Noin 95 % rajan välittömässä läheisyydessä olevista liikkeistä oli joko optikko- ja silmälasiliikkeitä, hammaslääkäriasemia, apteekkeja tai viinakauppoja. Jälkeenpäin luimmekin, että kyseisen meksikolaisen pikkukaupungin turismi oli alkanut muuttua ns. lääketurismin suuntaan -80-luvulta lähtien. Eikä tarvinne ihmetellä, sillä esimerkiksi yhden silmälasiliikkeen edustalla oli mainos: ilmainen näöntarkastus ja yksiteholasit 40 dollarilla. On varmasti houkutteleva hinta amerikkalaisille, joilla ei esimerkiksi ole lainkaan amerikkalaista silmäsairausvakuutusta hankittuna. 

Ja kun olimme jalkautuneet autosta kadulle, yhden hammaslääkäriaseman sisäänheittäjä tuli jo kauppaamaan ukkokullalle aseman palveluita. Kertoi aseman kuuluvan jopa johonkin amerikkalaiseen hammashoitoalan yhdistykseen ja että osa amerikkalaisista hammashoitovakuutuksista korvaisi myös tässä meksikolaisella asemalla tehtyjä hoitoja. Aikamoista!

Apteekeissakin näytti käyvän aktiivinen kuhina amerikkalaisista ostajista. Ehkäpä sieltä sai reseptilääkkeitäkin. Yhdessä apteekissa oli esimerkiksi eräs tunnettu kipugeeli tarjouksessa 9 dollaria/tuubi. Tarkistin saman kipugeelin hintaa täällä ja hintahaitari oli 10 - 30 dollaria. Saatavilla näytti olevan myös amerikkalaisia tunnettuja käsikauppalääkemerkkejä, mutta niiden hintoja en tutkinut.

Edellä mainittujen liikkeiden lisäksi kaduilla ja jalkakäytävillä oli runsaasti katukaupustelijoita. Jokainen oli päättänyt myydä meille jotakin vaikka väkisin ja tämä tyrkyttäminen alkoikin sitten nopeasti ärsyttää. Pienen kiertelyn jälkeen teimme parit tuliaisostokset ja päätimme lähteä takaisin Kalifornian puolelle.

Siitäpä Francolta hammasimplantit ja ei kun menoksi!

USA:n viranomaisilla maahantulorekisterit ajan tasalla

Autojen letka takaisin USA:n rajalle olikin melkoisen pitkä. Meillä ei ollut etukäteen tietoa, millaiset maahantulotarkastusprosessit tällä rajalla tulisivat olemaan. Olisivatko ne samanlaiset kuin Kanadan rajalla, mistä meillä oli jo kokemusta entuudestaan? Hiukan jännitti. Autojono eteni kuitenkin yllättävän nopeasti. Kun meidän vuoromme tuli, auto taas kuvattiin, minkä jälkeen siirryimme virkailijan tentattavaksi. Passeja ei edes kysytty, vaan tarkastus tehtiin kohdallamme Green Cardien avulla. 

Maahantulovirkailija syötti ensimmäisen kortin lukijaan. Hah! Olisittepa nähneet virkailijan ilmeen, kun maahantulorekisteri oitis näytti, että olimme tulleet maahan vain viikko sitten Bahamasaarten Nassausta! (Tämä oli se loma, josta minun on ollut tarkoitus kirjoitella blogiinkin terveisiä.) Virkailija vaati tiukkaan sävyyn selvitystä kuinka on mahdollista, että olemme vain viikko sitten tulleet maahan Nassausta ja nyt tulemme jälleen maahan ja vieläpä ajaen Meksikon puolelta! Niin, missään rekistereissähän ei katsokaas näkynyt sitä, että olimme ylittäneet Meksikon rajan vain noin 1,5 tuntia aiemmin. Ja kieltämättä, olihan tässä parin viimeisen viikon aikana muutama reissumaili taas tupsahtanut. 

No, ukkokulta sitten alkoi avaamaan nämä meidän lomakuviot, vai sanoisinko suorastaan reissuruuhkamme, heh. Virkailija kuunteli korva tarkkana. Seuraava kysymys oli, kauanko olimme olleet Meksikossa. Ukkokulta vastasi rehellisesti, että noin 1,5 tuntia. (Kieltämättä, tässä vaiheessa saattoi koko kuviomme kuulostaa enemmän tai vähemmän kokainiin hakureissulta, mutta voin kertoa, ettei kyseessä ollut mitään sellaista. Enkä suosittele muillekaan.) Tämän jälkeen virkailijan mielenkiinto heräsi, että mitä sitten olimme ostaneet, koska täytyihän lyhyeen visiittiin jokin järkevä syy olla! Mistään bucket listasta emme puhuneet, vaan kerroimme kiltisti ostoksemme. Tämän jälkeen takapenkki tarkistettiin ja toivotettiin hyvää matkaa USA:n puolelle.

Meiltä ei siis katsottu edes passeja, eikä niihin lyöty minkäänlaista leimaa. Myöskään minkäänlaisia tullikaavakkeita ei täytelty. Tarkastuskäytäntö erosi siis aika lailla USA:n lentokenttien maahantulotarkastuksista. 

Kun sitten ajelimme jo Kalifornian puolella, nauroimme, että saattoihan moinen pikavisiitti tosiaan haiskahtaa jollekin huumeiden hakureissulle. Jos sellaisia laittomia aineita olisi autossamme ollut, olisi niiden kanssa kyllä päässyt rajan yli todella helposti! Ei ollut huumekoiria, ei mitään. Ehkä ottavat satunnaisotannalla joitakin autoja tarkempaan syyniin. Mutta kuten jo aiemmin kirjoitin, emme harrastaneet laittomuuksia, enkä suosittele kenellekään moiseen ryhtymistä.

Elämäni Top 2:een menevät kalatacot söin maahantulotarkastusjonossa autossa. Nam, kyllä maistuivatkin!

Lopuksi vielä yksi vinkki:

Liikenteessä vuokra-autolla? No problem. 

Jos nyt joku matkailija haaveilee toteuttavansa samanlaisen rajanylityksen, mutta on liikkeellä autovuokraamon autolla, kannattaa muistaa, etteivät kaikki autovuokraamot anna lupaa ajaa Meksikon puolelle. Joissakin autovuokraamoissa ilmeisesti rajanylitys onnistuu erillissopimuksella (ja lisähinnalla). Mutta eipä kannata masentua. Rajan voi nimittäin ylittää myös kävellen! Tälläkin pienellä kalifornialaisella rajanylityspaikalla Andradessa oli valtavankokoinen pysäköintialue viimeisenä ennen valtionrajaa. Moni jättää siis autonsa sinne parkkiin ja kävelee rajan yli ostoksille. Ja jos menee kävellen, säästää tietenkin autojonossa odottamisen maahantulotarkastukseen. Siitäpä seuraava täppä omaankin bucket listaan: Meksikon ja USA:n rajan ylittäminen kävellen!

Ja jos nyt joku janoaa tietoa, että millainen "muuri" siellä rajalla sitten oli, niin tässä se kuvan oikeassa laidassa näkyy. Eipä tuo ole aitaa kummoisempi.

Tällaisia kokemuksia tällä kertaa. Nyt sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

Pari painavaa sanaa postinkulusta

Eletään taas sitä aikaa vuodesta, jolloin piakkoin postiluukkuun saattaisi tupsahtaa pari kovasti toivottua joulukorttia. Paino sanalla saattaisi. Muutamat ystävämmehän ovat nimittäin tämän postikorttiasian saralla jo luovuttaneet. Enkä yhtään ihmettele. Kerron seuraavaksi luovuttamiselle pätevän syyn. 

Jo pari vuotta sitten avauduin postauksessani, kuinka sain suomalaisen pankin lähettämän kirjeen perille Piilaaksoon viiden viikon viiveellä. Siis v-i-i-s-i viikkoa. Samoin Suomesta meille lähetetyt joulukortit saapuvat perille tyypillisesti tammikuun loppupuolella. Ja tästä syystä siis muutamat tuttavamme ovat jo ilmoittaneet, etteivät postikortteja meille juuri enää lähettele. Niin, kukapa niitä joulukortteja muistaa laittaa postin kuljetettavaksi jo tyyliin heinäkuun helteillä. Paras esimerkki postinkulusta tähän mennessä on kuitenkin äitini lähettämä onnittelukortti. Se saapui 2,5 kuukauden kuluttua perille. Oliko silloinenkin etanavauhti USA:n vaiko Suomen postin ansiota, sitä ei tarina kerro. Että näin vain kirjeillä ja korteilla tahtoo kestää... 

Sitten seuraavaan sappeani kiehuttavaan tapaukseen:

No tulisi edes viiveellä, eikä jäisi matkalle...

Tilasin heinäkuun puolivälissä kaksi tuotetta suomalaisesta nettikaupasta. Niillä piti olla kiire. Piti. Voi pojat, jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää! Olisinpa vain jättänyt tilaukseni tekemättä tai paremminkin odottamaan seuraavaa Suomi-visiittiäni, johon oli aikaa tilaushetkellä reilut viisi viikkoa. Mutta minä poloinen hyväuskoisena kuvittelin, että kyllähän pieni paketti viidessä viikossa ehtii Suomesta Yhdysvaltojen länsirannikolle. No, ei ole ehtinyt. Eli nyt neljä kuukautta myöhemmin voin todeta, että tilaamani paketti on edelleen matkalla! Se on tiedossa, että paketti saapui USA:n itärannikolle jo noin viikko tilaukseni jälkeen, mutta sen jälkeen se on hävinnyt kuin ilmavaiva Saharaan. Ei minkäänlaista jäljityskoodia tai yhteydenottoa paikalliselta postipojalta. Taitaa siis olla turha toivo saada enää tuota pakettia koskaan omiin hyppysiin. Olen jo luovuttanut. Että sinnepä meni nekin roposet, jotka tilaukseen käytin.

Välipiristys: Kuvassa tänä aamuna poimimiani itsekasvatettuja minipaprikoita. Hyviä ovat!

Tapaus Netposti

Taisin jo joskus aiemmin sadatella myös sitä, kuinka postinkääntäminen Suomesta tänne oli ensinnäkin suhteellisen kallista niiden muutamien tärkeiden kirjeiden osalta ja taas toisekseen, ainakin meidän kohdalla juuri ne muutamat tärkeät kirjeet menivät "inhimillisestä erehdyksestä", kuten Posti reklamaatioomme vastasi, Suomen osoitteeseen. Näitä erehdyksiä sattui kohdallamme useampia. Saimme väärään osoitteeseen menneistä kirjeistä erinäisiä sanktioita, kuten laskujen viivästys- ja korkomaksuja. Kaikki silloiset vakiolaskut oli toki laitettu automaattisesti maksuun, mutta kuinka ollakaan juuri tuolloin, kun postinkäännön piti homma hoitaa, tuli pari sellaista ylimääräistä, ei vakiokuluihin kuulunutta laskua. Tuntui siis, että kallis postinkääntömaksu meni siis ihan harakoille. Ja olisihan sen mielellään voinut maksaakin, jos palvelu olisi ollut luotettavampi. 

No, otinpa sitten kokeeksi Postin tarjoaman Netposti-palvelun käyttööni. Sehän kuulosti oikein kätevälle ja palvelulle, joka pelastaisi tästä viivästyspinteestä ja väärään paikkaan toimitetuista kirjeistä. No, melko lailla katin kontit voisin sanoa. Palvelu on ollut minulla nyt käytössä puolisen vuotta ja olen saanut sinne tasan yhden kirjeen! Siis yksi kappale kirjeitä. Wau! Ja sekin oli sellainen, joka tuli jo automaattisena tiedotteena sähköpostiini kyseiseltä palveluntarjoajalta. Ja kirjeitä minulle on kyllä puolen vuoden aikana tullut jokunen enemmän! Ai niin, ja onhan minulla siellä Netpostissa kaksi Netpostin omaa tiedotetta, jep.

Mukana näissä tapauksissa on varmasti ollut huonoa tuuriakin, mutta tuntuu, että kyllä tämä postinkulku Yhdysvaltojen ja Suomen välillä on niin nähty! Toisaalta taas on pari esimerkkiä molempiin suuntiin lähetetyistä kirjeistä tai jopa pikku paketeista, jotka ovat hoituneet oikeinkin mallikkaasti. Omalla kohdallani kuitenkin enemmän on harmi kyllä näitä viivästyneitä, väärään osoitteeseen tai jopa teille tietymättömille jääneitä tapauksia.

Että tällaista pientä urputusta tällä kertaa. Edellisestä postauksestani pääsikin jo hurahtamaan pari viikkoa! Tulin nimittäin ottaneeksi vähän omaa lomaa opinnoista mukavan reissun merkeissä, mutta siitä kenties ensi postauksessa lisää. Nythän tässä katsokaas painavat jo Thanksgiving-kiireet päälle, hih! Joten eipä muuta kuin hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

Häveliäisyydestä amerikkalaisessa lääkärissä

Loukkasin tässä jokin aika sitten selkäni urheillessa. Koska sama vaiva oli ollut riesanani aiemminkin, ja tuolloin ilman urheilusuorituksia, päätin nyt lopultakin ottaa selville vaivani aiheuttajan. Selkäni röntgenkuvattiin ja siitäpä muistui mieleeni tämänkertainen postausaihe. Tästä aiheesta minun on ollut tarkoitus kirjoittaa jo aikaisemmin, nimittäin häveliäisyydestä amerikkalaisilla lääkärikäynneillä. Se on minusta jotenkin niin kummallista, että ihmettelenpä asiaa teillekin tänne blogiin.

Tässä olen menossa röntgenkuvaukseen perinteinen amerikkalainen sairaalakaapu päälläni. Kaapu on selkäpuolelta avoin. Kaavun käytöstä lisää tässä postauksessa. 

Ensin kuitenkin hiukan käytännöstä, joka minua amerikkalaisilla lääkärikäynneillä tahtoo aina hätkähdyttää. Eli tapa, jonka suomalaisena koen täällä hiukan vaivaannuttavaksi:

Suomalaisena säpsähtää

Potilasvastaanotossa kysytään usein syntymäaika. Tämä tapahtuu yleensä vastaanottotiskillä, jonka ympärillä kaikki muut jo ilmoittautuneet potilaat odottavat vuoroaan. Tilanteessa ei siis ole minkäänlaista intimiteettisuojaa, joten aina minä tämän syntymäaikakysymyksen kohdalla hiukan hätkähdän. Samalla tavalla syntymäaikaa kysytään kaikkien kuullen aina myös verikokeita otettaessa laboratoriossa. Tällä varmistetaan, että potilas on oikea ja otettavat kokeet täsmäävät. Laboratoriossa viereisillä potilaspaikoilla istuu aina muitakin potilaita sekä heidän verikokeidensa ottajat, joten jälleen kerran potilaan syntymäaika tuntuu olevan "vapaata riistaa". 

Jotenkin sitä suomalaisena ajattelee pinttyneellä tavalla, ettei haluaisi toitottaa omaa syntymäaikaansa kaikelle kansalle jossakin terveysaseman aulassa tai verikoelaboratoriossa. Suomessa oman syntymäaikansa liittää niin vahvasti varjeltavaan sosiaaliturvatunnukseen, mutta täällä sen sijaan syntymäajalla ja sosiaaliturvatunnuksella ei ole mitään yhteyttä keskenään. Kaikilla täällä asuvilla ei edes ole sosiaaliturvatunnusta ja itsekinhän kuuluin tähän joukkoon reilusti yli vuoden ajan. Niinpä syntymäajalla ei Yhdysvalloissa ole vastaavaa merkitystä tietoturvanäkökulmasta kuin Suomessa, joten hätkähtämiseni on jokseenkin turhaa. Ja heh, toisekseen on vain hyvä, että minullakin on paikallisittain katsottuna ulkomaalainen ja vaikea nimi. Jos siis joku sattuisi syntymäaikani saamaankin, niin nimi menisi takuulla ensiyrittämällä väärin.

Usein tunnistus potilasvastaanotolla tapahtuu myös puhelinnumerolla, mikä taas suomalaisena tuntuu ihan turvalliselle antaa jopa terveysaseman aulassa. Näin kävi viimeksi, kun kävin mainitsemissani röntgenkuvissa. Minulta ei kysytty nimeä, eikä syntymäaikaa, vaan nimenomaan puhelinnumero, jonka avulla lääkärin kirjoittama lähete koneelta etsittiin. Ja totta, onhan puhelinnumerokin täysin yksilöivä tieto.

Mutta seuraavaksi siihen häveliäisyyteen, jota suomalaisena jaksan täällä ihmetellä:

Kummallinen häveliäisyys, lääkärissä!

Tämä häveliäisyysasia muistui jälleen kerran mieleeni, kun röntgenkuvaukseen mennessä minua kehoitettiin pukemaan tuo ensimmäisessä kuvassa näkyvä potilaskaapu ylleni. Jos ja kun lääkäri täällä on aikeissa tehdä sinulle jonkinlaisia tutkimuksia, niin sitä ennen potilaalle annetaan puettavaksi tuollainen samanlainen kaapu päälle. Ja kun potilas riisuu ja vaihtaa ylleen kaavun, kaikki hoitajat ja lääkärit poistuvat huoneesta siksi ajaksi. Potilaan alastomuutta siis mielestäni jotenkin aivan ylivarjellaan. Suomessahan homma menee niin, että housut tai paita otetaan pois lääkärin edessä ja that's it! Minusta tämä amerikkalainen käytäntö on jotenkin niin käsittämätön, jopa huvittava, koska eikö juuri lääkärin jos kenen tulisi ammatissaan tutkia ja tästä syystä luonnollisesti myös nähdä alastomia tai puolialastomia ihmisvartaloita!

Viimeksi minulle siis puetutettiin tuo kaapu ylle, kun menin röntgenkuvaukseen. Kaapu ohjeistettiin vaihtamaan yksityisessä pukukopissa. Röntgenkuvat otettiin kaapu päällä. Toinen mainio, elävästi muistamani esimerkki kaaputilanteesta on parin vuoden takaa lääkärintarkastuksesta, joka vaadittiin Green Card -anomuksia varten. Tuolloin jälleen hoitaja valmisteli minua lääkärin tapaamiseen lääkärin vastaanottohuoneessa, antoi minulle kaavun puettavaksi, poistui huoneesta ja palasi vasta, kun olin saanut kaavun vaihdetuksi. Lääkärintarkastukseen kuului yhtenä osana jokin ihmeellinen (ja täysin turhalta tuntuva) vatsan alueen tutkinta. Tutkimus suoritettiin niin, että minä makasin selälläni hoitopöydällä ja lääkäri tunnusteli ja paineli vatsaa päältä. Ja huomatkaa, vaikka minä olin vaihtanut sen kaavun päälleni näitä tutkimuksia varten, niin lääkäri ujutti kätensä vain kaavun reunoilta kaavun alle, ettei vaan vilaustakaan paljaasta ihosta päässyt lääkärille näkymään. Kyllä minua huvitti silloin ja huvittaa edelleen, kun tapausta muistelen. Lääkärihän olisi siis päässyt tekemään aivan saman "sokkotutkimuksen" ilman tuota kaapuakin, kun olisi vastaavalla tavalla ujuttanut kätensä vain paitani alle. Voi hyvät hyssykät sentään!

Muutoinkin alastomuus tuntuu amerikkalaisille olevan melkoinen tabu. Jos esimerkiksi perhe viettää päivää uimarannalla ja lapselle pitäisi vaihtaa uima-asu, niin vaikka kyseessä olisi aivan pieni lapsi, niin siinäkin tapauksessa paljaan pepun näkymistä estellään yli kaiken. Uima-asu mennään joko vaihtamaan rannan vessa- tai suihkutiloihin, tai jos vaihto tehdään rannalla, niin näköesteeksi laitetaan kyllä kaiken maailman viritykset. Tämä tuntuu suomalaisen silmin aika uskomattomalle, kun Suomessa on tottunut tietenkin saunomiseenkin, mutta paljaspeppuinen pikku taapero suomalaisella uimarannalla nyt ei tosiaankaan olisi mikään harvinainen, eikä ainakaan pöyristyttävä näky. Joka tapauksessa samankaltainen alastomuuden välttely ja häveliäisyys nimenomaan lääkärin vastaanotolla on minusta jotakin niin outoa, etten ole vielä tähän mennessä sitä tässä maassa oikein käsittänyt.

Muitakin tuon sairaalakaavun kanssa tehtyjä tutkimustapauksia minulla on, mutta jotta en nyt avaisi koko terveydentilaani ja sairaushistoriaani julki, jätän muut kerrat postaukseni ulkopuolelle. Toki nämä Kaliforniassa tapahtuneet lääkärissäkäyntikokemukset ovat kohdallani olleita yksittäistapauksia, mutta kyllä kaikki tähänastiset kokemukseni ovat olleet samansuuntaisia, häveliäisyyttä noudattelevaa linjaa. Kenties taustalla on hoitohenkilökunnan pelko joutua syytetyksi seksuaalisesta ahdistelusta, mutta silti, minusta tämä on vain ou-to-a.

Käypäs siihen hoitopöydälle, mutta iiks, varokin näyttämästä paljasta pintaa lääkärille! :-D

Lopuksi vielä yksi vertaileva esimerkki amerikkalaisen ja suomalaisen lääkärin pakeilta:

Keuhkojen kuuntelua amerikkalaisittain ja suomalaisittain

Kun viimeksi kävin terveyteni vuositarkastuksessa täällä Kaliforniassa, kiinnitin huomiota kuinka lääkäri kuunteli keuhkot paitani päältä. Tällä kertaa ei siis puettu edes kaapua ylle, vaan lääkäri asetti stetoskoopin paitani selkämykseen. Hah, on varmasti kuulunut melkoista rahinaa, veikkaisin! Kun taas edellisen kerran kävin lääkärissä Suomessa, kokemukseni oli aika lailla päinvastainen. Olin silloin toki karmeassa flunssassa, mutta keuhkoja kuunnellakseen mieslääkäri käski minun ottaa koko yläosan paljaaksi, siis rintaliivejä myöten! Heh heh, en olekaan tiennyt että rintaliivit aiheuttaisivat häiriöitä keuhkojen kuuntelussa. Suomalaisella lekurikäynnillä ei siis ollut häveliäisyydestä tietoakaan. Kaikki paljaaksi vaan!

Tällaista avointa ja vähemmän avointa menoa tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Kun Suomi-vieraat lähtevät

Suomi-vieraamme ovat palanneet kotiin, Suomeen. Joka ikinen kerta se iskee. Mieleni valtaa suunnaton haikeus hetkellä, jolloin lähtöhalauksia annetaan. Alahuuli tuppaa väpättämään ja silmäkulma kostuu. Erkaantumisen hetkellä on vain jotenkin niin käsinkosketeltavaa se totuus, kuinka kaukana synnyinmaastamme Suomesta tällä hetkellä asumme. Tämä valtava etäisyys valkenee monelle vasta, kun itse matkustavat tänne, Yhdysvaltojen länsirannikolle Kaliforniaan. Haikeuden lisäksi heippojen sanomiset ja halaamiset, tapahtuivat ne sitten lentokentällä, juna-asemien asemalaitureilla tai parkkihalleissa, saavat pintaan muitakin tuntemuksia ja mietteitä ainakin omalla kohdallani. Niistä sananen tällä kertaa. 

Joka kerta Suomi-vieraiden lähdettyä omaan arkeen palaaminen tuntuu jotenkin oudolta. Kuinkas se oma tavallinen arki nyt rullasikaan? Mitä minun keskiviikkoihini oikein kuuluikaan? Ehkä omaan ulkosuomalaisen perusarkeen palaaminen kangertelee sen vuoksi, että luonnollisesti vieraiden kanssa yrittää tehdä ja näyttää lyhyessä ajassa mahdollisimman paljon. Ja sitä näkemistähän täällä riittää. Pysytään siis lähes jatkuvasti liikkeessä, joten vieraiden lähdettyä laskeutuu hetkellinen tyhjyys. Kenties omaan arkeen palaaminen tuntuu tästäkin syystä hiukan uinuvalle, eikä arjen syrjästä tahdo aina saada välittömästi sitä kaikkein napakinta otetta. 

Toki Suomi-vieraiden visiitit tuntuvat usein lomalta myös itselle kiertäessämme upeita maisemia ja nähtävyyksiä. Tältä näyttää Yosemiten kansallispuisto 2,2 kilometrin korkeudesta.  

Myös koti tuntuu yllättäen tyhjälle, kun vieraiden tuoma mukava lisähulina on poissa. Kenkämäärä eteisessä on vähentynyt ja vierasvuoteen voi korjata taas teloilleen. Ei avonaisia matkalaukkuja muistuttamassa matkalaisista. Lisäksi, pitkästä aikaa kun taas nähdään, juttua vieraiden kanssa on riittänyt useimmiten pitkälle yöhön. Niinpä univelkaakin on päässyt kertymään. Sekin lisää pökerryksissä olon tunnetta vieraiden lähdön jälkeen. 

Mutta sitten se kaikkein merkittävin ja tuorein huomioni. Ensimmäisen 1,5 vuoden aikana meillä kävi tosi paljon vieraita Suomesta, mutta sen jälkeen visiitit ovat harventuneet. Nyt meillä ei käynyt reilusti yli vuoteen yhtäkään Suomi-vierasta, paikallisia vieraita toki kyllä. Tämänkertaisten Suomi-vieraiden jälkeen minulla kuitenkin syttyi lamppu. Nyt minä sen hoksasin ja osasin pukea sanoiksi, mitä aiempien vierailujen kohdalla en vielä osannut. Huomasin, että Suomi-vieraiden lähdön hetki on itselleni joka kerta myös eräänlainen itsetutkistelun tai itsearvioinnin paikka. Millaista oma eloni tai yhteinen elomme olisi juuri tällä hetkellä, jos ulkomaille muutto ukkokullan kanssa olisi jäänyt tekemättä? Olisinko onnellinen? Voisinko muutoin hyvin? Mikä omassa elämässäni olisi muuttunut vai olisiko mikään? Tämä pohdiskelu näyttäisi korostuvan erityisesti niiden vieraiden kohdalla, jotka tulevat entisestä kotikaupungistamme Oulusta. Tietenkin, koska jutustelumme liippaavat aika ajoin väistämättä myös Oulua ja ystäviämme siellä. En tiedä, onko tällainen itsetutkistelu ja pohdinta Suomesta kaukana asuvalle ulkosuomalaiselle luonnollista vaiko luonnotonta. Joka tapauksessa nyt tämän itsessäni tunnistin ja osasin pukea sanoiksi asti.

Tulivatko tuntemukset esiin normaalia voimakkaammin ja jäivät mieleeni juuri sen vuoksi, että saimme vieraita nyt todella pitkästä aikaa? Tai siksi, että jälleen kerran muistui mieleen tosiasia, ettei kukaan piipahda meille Suomesta vain viikonlopuksi, samoin kuin emme itsekään pysty lyhyisiin vierailuihin Suomeen päin, kiitos valtavien välimatkojen. Mene ja tiedä. Kauaksi aikaa en ehtinyt kuitenkaan jäädä tällä kertaa näihin ajatuksiini harhailemaan, sillä heti vieraiden lähdön jälkeisenä päivänä minulla alkoikin kolme uutta opintokurssia! Huh huh, tohinaa siis piisaa ja arki alkaa taas asettua uomiinsa. Jos ei muuten, niin pakon sanelemana. Hih!

Yosemite Valleyn upeaa ruskaa.

Kuva-arvoitus: Kuinka voikaan taivas olla noin hassun kivikkoinen? Keksitkö selityksen? :-)

Suomi-vieraiden vierailuajoista jää toki aina varsin mieleenpainuvia muistoja:

Vauhtia ja vaarallisia tilanteitako?

Lopuksi minun täytyy vielä kertoa, millaiseen yllättävään tilanteeseen Suomi-vieraamme kanssa jouduimmekaan. Kuten postauksen kuvistakin käy ilmi, teimme myös reissun Yosemiten kansallispuistoon. Yhtenä päivänä teimme noin 10 km päiväpatikoinnin. Ukkokullan kanssa oli tarkoituksena ottaa Yellowstonen reissusta jäänyt karhuspray mukaan, ihan vain kaiken varalta, mutta tietenkin se lähtötohinoissa unohtui. Samoin vieraamme harrastaa Suomessa metsästystä, mutta ei ole koskaan törmännyt metsissä karhuihin. Näistä seikoista johtuen vitsailimme, että no tottahan se karhu nyt tömistelee patikkapolullamme vastaan. No, arvannette kuinka kävi. Kyllä, Yosemite Valleyn patikkapolulla aivan polkumme vieressä tallusteli pienikokoinen mustakarhu! Minä jäädyin tilanteessa aivan totaalisesti, enkä kyennyt ottamaan kuvan kuvaa. Pelkonahan nimittäin oli, että jos pienemmän karhun emo sattuisi myös samoille paikoille ja jäisimme poikasen ja emon väliin. Lopulta emokarhu ei onneksi tilanteeseen ilmestynyt, nähtävästi pikku karhu oli jo sen verran varttunut, ja ukkokulta sai napattua karhusta kuvankin. Kaiken kukkuraksi näin vielä toisenkin mustakarhun, tosin auton ikkunasta, paluumatkallamme majapaikkaan. Se oli tonkimassa erään omakotitalon roskista. Aika sykähdyttäviä tapauksia molemmat!

Tässä kuvanottohetkellä karhu oli jo hiukan etäämmällä, kuin mitä sen aivan aluksi havaitsimme.

Tällaista ulkosuomalaisen pohdiskelua tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!